Takaisinveto

Perun välittömästi kaikki ääliömäiset väitteeni siitä, että materia ei tee onnelliseksi.

My precioussss, yessss. 

En riisu näitä kenkiä ikinä. Paitsi juostessa. Etteivät vaikka naarmuunnu.

Mutta miten nämä suojataan kenkiä erityisen paljon rakastavalta taaperotyttäreltä?

Mitäs sitä sitten juoksisi?

Taskuissani on suurisuuntaisia suunnitelmia kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä puolimaratoneista, joille kesän ja syksyn aikana osallistun eri puolella Suomea (muuhun ei varmaan olekaan sitten varaa törsätä kun tapahtumat maksavat aina useita kymppejä) mutta ennen ensimmäistä voinee luoda kriittisen katseen juoksuun ylipäänsä.

Luen Kirsi Valastin Naisen juoksukirjaa, joka on minusta jotenkin kauhean innostava opus juoksusta. Ensin kunnon satsi juoksupropagandaa, jonka kaiken olen niellyt kyselemättä. Laihtuu! Voi paremmin! Hyväksyy ikääntymisen ja kroppansa! Välttää osteoporoosin ja sen ziljoona muuta sairautta! Hiukset kasvavat kohisten! ...okei, tuon keksin itse.

Kirjastosta näitäkin saa. 

Sitten kirjassa oli osuus, joka ärsytti alkuun: juoksuharjoituksia pitäisi varioida (mais non! Minä haluan vain juosta!) jotta kehittyy. Aina samaa (peruskunto)tahtia lönköttelevä juoksija ... kykenee etenemään vain sitä lönköttelyvauhtia ja lisäksi juoksuasento lysähtää. Sitten on piru merrassa.

Vauhtiharjoitusten pitäisi kehittää juoksukuntoa monipuolisemmin ja pitää juoksuasento kuosissa.

Valastilla on koko setti erilaisia vauhtikestävyysharjoituksia. Osasta en innostunut. En ole varsinaisesti mikään 3 x 600 m toistettuna vartin tauoilla viidesti -nainen, mutta vauhtileikit - no nyt riemastuin minäkin. Vauhtileikkien ideana on juosta käsittääkseni jokseenkin omavalintaisesti spurtteja siten, että spurttien välillä syke kuitenkin pysyisi peruskuntoalueella.

Ensimmäiseksi otin testiin vauhtileikittelyn mäkivetoina: ajatuksena oli juosta kaikki ylämäet kovaa. Ja se oli kuulkaa hauskaa kuin mikä! Rauhallinen rullailu alamäkiin ja tasamaalla sai ihan mahtavaa kontrastia tiukoista ylämäistä. Puhumattakaan siitä, että ylämäki on huomattavasti nopeammin ohi, jos sen juoksee kovaa.

Kirjassa oli muuten myös kuntosaliohjelma juoksijalle. Saatan jopa ryömiä jollekin kuntosalille, jos oikein riehaannun.

Parin lepopäivän jälkeen juoksu oli muutenkin aivan taivaallisen ihanaa. Miten voi olla? Ensimmäiset juoksukerrat olivat ihan kamalia, ja nyt tämä on parempaa kuin suklaa. Hyvä on, en pidä suklaasta, parempaa kuin pitsa.

The good, the bad and the ugly

Viikonlopun hyvät, pahat ja rumat tässä tiivistettynä.

Hyvät

1. Häät. Voi Duussi, minä en ole mikään hääihminen, en ole tähän asti ymmärtänyt koko juttua juurikaan. Ja silti siellä teidän häissänne tajusin koko homman tavalla, joka ei mennyt jakeluun edes omissa häissäni. Kiitos kun säteilit niin.
2. Kanssamutsit. En malttanut mennä edes sponsorihierottavaksi, kun halusin niin jutella mahtavan juoksuporukan kanssa. Itku olisi tullut kotiinlähdön hetkellä, ja taisi vähän tullakin, mutta onneksi moni pohti, että mitäs seuraavaksi juostaisiin. Ehkä se ei siis ollutkaan tässä?

Minä ja suloinen ja aikaansaava Jenni, jonka tapaaminen oli yksi päivän parhaita juttuja.

Pahat

1. No se juoksu. Se ei kulkenut, ei sitten millään. Kaikki selittelyt väsymyksestä tuntuvat ... niin, selittelyiltä, eikä sekään nyt jostain syystä lohduta, että niistin viime vuoden ajasta 5-6 minuuttia pois (en ole aivan varma, sillä tolikkana laitoin sykemittarin päälle n minuuttia ennen lähtöviivaa.) Myönnän, että hieman kaihersi se, että tunnin alittaneet mutsit hehkuivat sellaista hyvää fiilistä, joka omasta juoksustani enimmäkseen jäi uupumaan - vaikka onneksi se sieltä jälkikäteen kaivautuikin esiin.
2. Spotify. Tämä musa-applikaatioiden kuningas oli pyytämättä ja yllätyksenä poistanut luuriltani kaikki sinne ladatut soittolistat, paitsi yhden. Keskellä Naisten kymppiä kenttäpoliittinen tilanne saneli, että listoja ei ladattu uusiksi. Juoksin sitten Leonard Cohenin tahtiin. Minä pidän kovasti Leonard Cohenista, mutta on sanottava, ettei hänen musiikkinsa välttämättä juoksua nopeuta. ("Ai senkö takia sä juoksit niin huonosti?" kysyi [lisää tähän omavalintainen adjektiivi] puolisoni.)

Rumat

1. Väsymys. Lapsi sai sunnuntaina jonkin kuumetilan, jonka vuoksi hoidin häntä maanantain kotona. Hoitotoimeni koostuivat lähinnä sohvalla lojunnasta. Välillä yritin ottaa virikkeellisen ilmeen. Toisinaan nousin tarjoamaan apetta.
2. Minä ja väsymys. Rakkaat ystävät, en tiedä, millaisiksi te muututte väsyneinä, mutta minä muutun täysin sietämättömäksi. Tekisi mieli läpsiä itseäni ympäri korvia. Laahustan ympäriinsä haikeana, tuijotan kyynelsilmin ulos ikkunasta kuin parhainkin teini-ikäinen draamakuningatar ja tajuan olevani täysin uniikki lumihiutale, jonka sisäistä tuskaa ei kukaan ymmärrä. Puolisolleni vaikerran yleistä epäonnistumistani ihmisenä ja vaimona. Etenkin vaimona. Se, että vitutan itseänikin, ei auta minua nousemaan itsesäälin lämpöisestä suosta.

Siinäpä se. Lisää sitten kun olen päässyt yli lumihiutalefiiliksistä.

Malja motivaatiolle

No, nyt se on ohi.

Alusta asti oli selvää, että kahden kuukauden lukemisella ei lääkikseen päästä, joten se, että koe oli (mulle) vaikea ei tullut minään yllärinä.

Se, mikä ei ollut ollenkaan selvää, oli oman motivaation taso. Aina välillä tunnen ylpeyden läikähdyksen itseäni kohtaan: että kuitenkin jaksoin koko kevään lukea, ikään kuin tänä keväänä olisi ollut oikea mahdollisuus. Minä, joka olen perusluonteeltani varsin laiska ja mukavuudenhaluinen, minä tein takamus ruvella hommia vaikkei siinä ehkä mitään järkeä ollut.

Motivaatiolle!

Kokeista lähdin takki tyhjänä ja pää pyörällä. Jäi sellainen tunne, että koe olisi kovalla työllä selätettävissä, ja sellainenkin tunne jäi, että kunhan tästä nyt pari viikkoa kerään voimia, aloitan uudestaan (ehkä hieman inhimillisempään tahtiin tosin.)

Olin etukäteen ajatellut, että kokeen jälkeen tietäisin, olisiko se lääkis mun juttu vai ei, mutta siltä osin en juuri viisastunut. Kiinnostuin kyllä aineiston lääketieteellisestä puolesta, mutta etenkin kemian koin jotenkin väsyttäväksi. Intuitiolla siis eteenpäin, yhä.

Yksittäishuomiona voin sanoa, että käteni on aivan jumissa käsinkirjoittamisesta. Kas kun eivät vahatauluja käyttäneet.

Nyt useampi lasillinen häämatkalla tutuksi tullutta vino verdeä, jalat ylös ja käteen kirja, jossa on spekulatiivista biologiaa. Palataan, oppikirjat.

Zen ja kintaalla viittaamisen taito

No niin. Nyt se zen on löydetty. Se oli sohvan alla.

Tai ehkä zen olikin täällä.

Olen pitkän tovin kuvitellut, että helpoin tapa ärsyttää Liinaa on tivata, josko lapsi 2.0 on jo tuloillaan. Lukiessani Leopardikuningattaren mainiota tekstiä (joka käsittelee oikeastaan vähän muita juttuja, mutta näin se ajatusprosessi toimii) tajusin, että näin ei olekaan.

Exhibit A: Viikonloppuna hautajaisissa eräs vieraista iloisesti kysyi mieheltäni, onko meille tulossa toinen. Mies kiemurteli. Minua nauratti. Arvasin, että se mekko ei ollut imartelevimmasta päästä, mutta olipahan valmiina kaapissa eikä ostettavana kaupassa.

Exhibit B: Päiväkodissa oli jaettu jotain päiväkerholappuisia lasten vanhemmille. Hämmennyin: miten tämä meitä koskee, lapsemmehan on hoidossa, meneekö koko ryhmä johonkin kerhoon? Hoitajatar vallan asiallisesti selitti paikkapulasta ja ohimennen huomautti, että jos meille ei ole toista tulossa ...

[pikainen vilkaisu farkkujen vyötäröön] 

... ei anelu viedä vanhempi mukelo päiväkerhoon päivähoidon sijaan meitä koske. Minä siihen sirkuttamaan, että ei ole toista tulossa eikä suunnitelmissa. Sitten liihotin duuniin.

Vielä imetysaikana närkästyin (kohtuuttomasti) olettamuksista, joiden mukaan toinen lapsi tehdään kahden vuoden sisään ensimmäisestä. Usein kai toinen lapsi syntyy aika nopeasti, ja vaikka voi olla höpsöä tehdä ennakko-oletuksia, kaikki me kuitenkin ennakko-oletustemme varassa jossain määrin toimimme. Hieman yllättäen en jaksakaan käyttää energiaa kimpaantumalla siitä, että muut saattavat oman kokemuspohjansa perusteella muodostaa joitakin hypoteeseja perheemme pääluvun kasvusta.

Tätä postausta aloitellessani ajattelin, että eräs konteksti muodostaa poikkeuksen: duuni. Mutta ei sekään kyllä muodosta. En yhtään millään jaksa töissäkään piitata siitä, mitä ihmiset vatsanseudustani ajattelevat.

Okei. En mä varmaan ole yhtään enempää zen kuin aiemminkaan. Olen vain suunnannut huomioni muualle: en pyri uraohjuksena kohti johtoryhmää, en haaveile vauvasta enkä unelmoi edes painoindeksillä 17,5 luunsa rannalle raahaavasta bikinikropasta.* Haaveet ovat oikeastaan aivan muualla.

Luultavasti kokisin asian paljon kipeämmin, jos haaveissa olisi vauva, jota ei ala kuulua - tai pesti, jota en raskausepäilyjen vuoksi saisi. Nyt tilanne on kuitenkin aika hyvä! Aion ehdottomasti nauttia tästä, sillä en millään muista, milloin olisin ollut viimeksi näin iloisen piittaamaton!

* En todella jaksa ahdistua edes alavatsani mallista, joka kieltämättä tarjoaa tulkintapohjaa kiinnostuneimmille suuntaan jos toiseenkin. This is a first.

Ei mutta!

Tämä jos mikä tulee myöhässä, mutta kokeillaan.

Tämä ei ole mikä tahansa Me Naikkoset. Tämä on Naisten kympin osallistujapaketin Me Naikkoset. Sisältö yhtä tylsä kuin yleensä.

Kun taannoin hypin ja heilutin käsiäni kuin hullu päästäkseni Mutsien kymppi -joukkueeseen, mielestäni oli vallan haihtunut tieto siitä, että olin jo reippaana tyttönä käynyt ilmoittautumassa tapahtumaan. Muisti palautui kertarytinällä viime viikolla, jolloin sain kaksi (2) osallistujapakettia.

Jos nyt siis täällä on joku, joka halajaa juoksemaan, muttei ole tullut ilmoittautuneeksi, hänen onnenpäivänsä koitti. Minä piffaan juoksut. Olettaen toki, että kyseinen onnennainen asuu tai liikkuu jossain, jonne ehdin paketin toimittaa. Ehkä siis metroradan varrella.

Pakettiin kuuluu osallistujaranneke, kirkkaanvärinen paita kokoa 42 (sanoisin, että vastaa noin M-kokoa, mutta ei sitä kukaan kuitenkaan varmaan halua käyttää) ja kuvassa oleva Me Naikkoset.

Hän, joka haluaa mukaan, karjukoon kommenttiboksissa "HEP!!". Jos tosi moni karjuu hep kahden huutomerkin kera ennen kuin ehdin palata asiaan, pystytän arvonnan. En kyllä jostain syystä usko, että tämä saa kauheaa yleisöryntäystä aikaan. Todistakaa, että olen väärässä - tänäkin vuonna.

Seuraava vuori

Henkilökohtainen superviikonloppuni lähestyy. Katsellaan ensi viikolla, onko naisesta vielä jäljellä muuta kuin riekaleita.

Perjantaina käyn sankaroimassa niissä pääsykokeissa. Opiskelun rahoituksesta ei onneksi vielä tarvitse olla kovin huolissaan, sillä huolimatta joistakin kuulemistani ylitsevuotavan luottavaisista lausunnoista on selvää, että opiskelupaikan saaminen vaatii ihmettä, joka on verrannollinen vetten päällä kävelyyn.

Lauantaina käymme juhlimassa häitä.

Sunnuntaina juostaan Mutsien kymppi.

Viime viikko oli juoksun osalta mitä oli. Ei kovin ihmeellinen: muun elämän vuoksi sain kasaan kuppaiset kaksi iltalenkkiä.

Onnistuin kuitenkin jossain, missä vain harvoin olen aiemmin onnistunut: itseni kuuntelussa.

Kun eilen illalla palasimme kotiin kahdeksan tunnin automatkan jälkeen, olo oli väsyneempi kuin mahdollisesti ikinä aikaisemmin aikuiselämässäni*. Vaihdoin siis suunnitellun juoksulenkin lennosta pitkään kävelylenkkiin koiran kanssa. (Haluaisin kirjoittaa tähän, että siitäpä koirakin riemastui, mutta lenkin puolivälissä se kyllä jäi seisomaan tielle sen näköisenä, että eikö sulle eukko mikään riitä.)

Toikkaroin alkumatkan luullakseni kuin pidempäänkin kidutusvälineessä köytettynä ollut Theon Greyjoy, mutta kävellessä kroppa alkoi pikku hiljaa rentoutua. Ja miksei mielikin: Herttoniemen ulkoilualueella on ihan huikean kaunista tähän aikaan vuotta.

Yhden hengen empiirisen tutkimukseni perusteella alan uskoa, että istuminen todella on aktiivisesti vaarallista. (Mies, jolle esitin asian, sanoi "Mutta onneks mä kuitenkin tuossa sohvalla pikemminkin makaan kuin istun." Niin. En tiedä, mitä hän tekee. Jos minulta kysytään, sanoisin, että hän roikkuu takaraivostaan sohvalla niin, ettei vallan valu lattialle. Lapsemme on omaksunut saman asennon saadessaan iPadin käsiinsä.)

Oikeastaan vain halusin sanoa, että jos nyt ei juoksu huvita jostain syystä, jota en voi ymmärtää**, suosittelen kuitenkin kävelyä. Juuri mikään ei tee ihmiselle niin hyvää.


* Periaatteessa vihaan ihmisiä, jotka kertovat uniaan, mutta kamppailen nyt itseinhoni yli ja kerron teille, että näin viime yönä unta, jossa tein kuolemaa, ja joku hoitsu teki minulle toimenpiteitä (poisti luita, kääri minua johonkin lääketieteelliseen kelmuun jne.) joiden tarkoitus on pitää minut toimintakykyisenä (jos kohta silti kuolleena) vielä pari viikkoa. Mieheni seisoi unessa vieressäni ja sanoi, että zombivaimo, tätä hän on aina toivonutkin. Olin juuri aikeissa kysyä hoiturilta tarkentavia kysymyksiä kuten "entä, jos en halua elää kahta ylimääräistä viikkoa muovikelmussa?" kun herätyskello soi. Jos tätä lukee joku unia tulkitseva tyyppi, hän voi pitää näkemyksensä ominaan. Minä lykkään tämän stressin piikkiin.
** Juoksun ehdottomaksi eduksi lasken myös huomaavaisesti pienentyneen kuppikoon. Voisin itkeä ilosta. Rintaliivittömät topit, täältä tullaan.