Helppo, helpompi, koululiikunnan vihaaminen

Kuten jo otsakkeesta ilmenee, nykyajan länsimaisella naisihmisellä tulee elämässä vastaan erilaisia asioita, joista toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Koiran peseminen on esimerkiksi erittäin haastava tilanne eikä sitä tulisi lainkaan yrittää ilman asianmukaista suojavarustusta ja ehkä jotakuta suojaamassa selustaa nukutuspistoolin kanssa. Koululiikunnan vihaaminen on puolestaan niin helppoa, että siihen pystynee kylvystä sydänjuuriaan myöten järkyttynyt koirakin.

Vaikka periaatteeni elämässä on, että katkeroituminen ei kannata, huomaan silloin tällöin suorastaan hieman närkästyväni muistaessani koulun liikuntatunnit. Miten hauskaa olisi, jos muutamien oivallusten syntymistä olisi pyritty edesauttamaan jo tuolloin:

1. Vastoin ala-asteikäisten yleistä käsitystä harjoittelu on tosi hyvä idea. Esimerkiksi kärrynpyörää on vaikea oppia harjoittelematta, mutta jo muutaman treenikerran jälkeen sen hanskaa hyvin nopeasti (etenkin, jos lakkaa keskittymästä siihen, miten typerältä todennäköisesti näyttää). Jopa 30-vuotias nainen. En viitsi edes ajatella, miten monta kärrynpyörätöntä vuotta olen menettänyt, koska 7-vuotiaana oli noloa harjoitella.
2. Korollaari: Pesäpallokin olisi ehkä ollut ihan hauskaa, jos lyöntiharjoittelua olisi kokeiltu yli viisi minuuttia.
3. Vatsalihasliikkeiden tarkoitus ei ole osoittaa nyrpeästi tarkkailevalle opettajalle sikspäkin rautaista kuntoa. Liikkeiden perimmäinen idea on vahvistaa vatsalihaksia. Täten ei ole merkittävää, pääseekö täydelliseen linkkuveitseen (no, miten se nyt sanotaankaan) vaan se, että liike tuntuu jossain. Mikäli vatsalihakset ovat huonossa kunnossa, kävi hyvä tuuri - tästä pääsee vain ylöspäin. Mahdollisesti ähisten, mutta kuitenkin.
4. Liikuntakilpailu, johon kaikki pakotetaan osallistumaan, on hauska idea vain sadistisen luonteenlaadun omaavista. Kun peruskoulu loppuu, näistä sadisteista pääsee eroon.
5. Koiraa pestessä hyvä lihaskunto ja taistelulajikoulutus eivät ole välttämättömiä, mutta apua niistä kyllä on. 

Tiedän, tiedän. Fiksumpi ja kehollisesti lahjakkaampi lapsi olisi oivaltanut nämä itsenäisesti jo koulussa. Mutta idealisti minussa haluaisi ajatella, että juuri me kaltaiseni liikuntaa vihaavat olisi pitänyt ohjata löytämään jonkinlaista riemua siitä, miten mahtavasti oma kroppa toimii.

Kävin vuoden ajan myös sellaisessa ryhmävoimisteluryhmässä. En ollut sielläkään juuri mistään kotoisin. Haluaisin kovasti kirjoittaa tähän, että siellä sain kuitenkin kokea liikunnan ilon vailla pelkoa arvostelusta, mutta asia ei ollut aivan näin. Kun kauden lopuksi ilmoitettiin, että ensi kauden alussa on sitten karsinta, koska "kaikki eivät mitenkään mahdu joukkueeseen", ymmärsin yskän (11-vuotiaat ovat yllättävän lahjakkaita ymmärtämään yskää) ja päästin lahjakkaat jumppaamaan keskenään.

Olen tässä hieman epäröiden osallistumassa Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, järjestäjänä tuon edellämainitun ryhmäliikuntaelämyksen tarjonnut Hämeenlinnan Tarmo, jota kohtaan tunteeni ovat ristiriitaiset: vihaanko vai inhoanko?

Epäröin osallistumistani siksi, että vaikka voisikin olla vapauttavaa juosta (kolkosti nauraen) se saakelin puolikas juuri niissä maisemissa, jossa minut on huolellisesti koulutettu ymmärtämään, että liikunnallisesti olen täysi luuseri, vanhat traumat nostavat rumaa päätään: en kuitenkaan pääse maaliin asti ja lankean nolosti jo ensimmäiseen risteykseen.

Onneksi elämässäni on muutamia kannustavia henkilöitä, joista ensimmäisenä haluaisin mainita työpaikkamme hierojan. Hänestä tuntuu olevan aivan itsestäänselvää, että kipaisen puolimaratonin maaliin vailla suurempia ongelmia, kunhan lähden tarpeeksi rauhallisesti liikkeelle. Valitettavasti hänen sijaisuutensa loppui juuri; hyvistä suunnitelmista huolimatta en saanut kuitenkaan aikaiseksi viedä kukkasia kiitoksena uskoni vahvistamisesta. Hän olisi ne ansainnut.