Syitä lähteä juoksulenkille

1. Hiukset ovat likaiset, ne pitää kuitenkin tänään pestä. 
2. Pylly on puutunut kaikesta istumisesta ja neulomisesta.
3. 4,5 h mittainen päivittäinen jalkapallomaraton ei toteudu tänään, eikä liikuntoa voi siis täysimittaisesti korvata katsomalla kuinka muut potkivat palloa.
4. Voi nauttia jääkaapissa lojuvan jämäpitsan nälkäänsä eikä huvikseen, jolloin se maistuu vielä hieman paremmalta.
5. Ulkoilma tuntuu vähemmän epäilyttävältä, kun siellä käy säännöllisesti.
6. Kohta ei taas pääse, koska pitää neuloa sukkia kilpaa.

(Bubbling under: Jos käy säännöllisesti lenkillä, mielenterveys pysyy kuosissa eikä ilmoittaudu kisaan, jossa neulotaan sukkia kauhealla vauhdilla.)

Pakon inspiroivasta luonteesta

Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.

En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.

Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.

Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".

(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)

Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.

Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.

No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.

Nyt, kun ei ole enää pakko.

We run Helsinki

Seuraa hurmioitunut puolimaratonraportti, sillä kuten ehkä Instagramista jotkut ovat huomanneet, kun perjantaina keuhkoputki ei tuntunut enää siltä, että joku raapii sitä pulloharjalla (koko aikaa), päätin sittenkin juosta.

Helsinki Half Marathonin lähtö oli aikainen lintu puolikkaan nappaa -hengessä klo 8:40, ja se oli PARAS MAHDOLLINEN AIKA ALOITTAA PUOLIMARATON. Oli vielä mukavan viileää, ja toisaalta, päivällä jäi aikaa muuhunkin.

Aamuaika oli silläkin tavalla hyvä, että kaunis reitti kiemursi ensin Kaivopuiston rantoja. Aurinko kimalsi meren yllä, eikä parempaa juoksuhetkeä olisi voinut kuvitella - mutta iltapäivästä olisi voinut olla jo liian kuuma.

Huolimatta juuri sairastetusta flunssasta, ja siitä, että tyylikkäästi yskin silloin tällöin halki reitin, juoksu kulki tosi hyvin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen puolimaraton, jonka aikana en kävellyt yhtään (pl. vesipisteet, en vieläkään hanskaa juomista ja juoksemista yhtä aikaa). Mieliala oli vähintäänkin riemastunut - ensimmäisen kilometrin hymyilin kuin riemuidiootti ja senkin jälkeen oli vain hauskaa.

Jos en olisi sairastunut, olisin saattanut tehdä oman enkkani, mutta nytkin aika parani viime vuoden kauheustapahtumasta 21 minuuttia. Se oli hyvä se.

Kilometrimerkit tulivat ensimmäistä kertaa vastaan myönteisinä ylläreinä - joko jo? Joko ollaan juostu 13, 16, 18 kilsaa? Oliko tämä se kauheaksi kuvailtu mäki? Sehän loppui jo!

Astmaisen yskän kanssa ei ehkä pitäisi puolikkaita juoksennella, mutta kuten sanottua, yllättävän hyvin kulki silti. Olin myös ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että ehkä mukana olisi hyvä olla jotain, mistä saa tarvittaessa energiaa, joten olin tunkenut muutaman Siripirin Minigrippiin. Olen ollut aina sen kannalla, että tällaisissa asioissa kannattaa näyttää mahdollisimman epäilyttävältä. Vadelmanmakuisen sokerin imeskely saattoi osaltaan kompensoida hapenottojärjestelmän puolikuntoisuutta.

Töölönlahdella näin perheeni. Jäljellä oli vaivainen kilometri, ja taisin olla tunteikkaassa tilanteessa, sillä liikutuin näystä niin, että tässä kohdassa miltei sain kunnon astmakohtauksen. Koska arvelin, että lapsi olisi saanut huonon vaikutelman juoksukisoista, jos pelätyn hikisuukon antamisen sijaan mutsi olisi pökertynyt tielle, keskityin hengityksen tasaamiseen, visto olo meni ohi ja sekä ipana että mies joutuivat vastaanottamaan hikisuukon.

Liekö nyt sitten tästä seurauksena kisan viimeiset 500 metriä olivat kuitenkin kauheimmat siihen asti ja todella kauheat myös absoluuttisella mitta-asteikolla. Maaliviivalla otin vielä spurtin, jonka ansiosta nettoajaksi jäi 2:20:51.

Nauhalla varustettu mitali tuntuikin sitten todella ansaitulta, vaikka sitä saadessani olin hikinen ja - yäk - räkäinen. Vihdoin ymmärrän niitä viidenkympin hiihtäjiä. Anteeksi vain, mitalien jakaja.

Helsinki Half Marathon on neljästä juoksemastani puolikkaasta ollut kirkkaasti hauskin ja parhaiten järjestetty; aion ihan ehdottomasti ensi vuonna uudestaan.

P.S. Puolikkaalla oli myös Saara, joka bongasi mut maalialueelta (toisilla kulki ajatus ilmeisesti vielä juoksun jälkeenkin, itse muistin hädin tuskin oman nimeni) ja jäniksenä Fitness Führer, joka niin on mulle sen kaljan pystyssä.

Stressinsiirtomenetelmiä

Onko yyttärit päällä? Ahdistaako hallituksen haittaohjelma?

Huoli pois! Siirrä stressi johonkin toiseen päivänpolttavaan kysymykseen - menetelmä muistuttaa kovasti synnytyksen kivunsiirtoa, mutta on oikeasti tehokas!

Päivänpolttavalla kysymyksellä en nyt tarkoita ilmastonmuutosta tai edes päivähoidon huononnuksia, koska pffft, ei moisilla pikkuasioilla saa yöunia menemään.

Tarkoitan uniikkia mahdollisuutta miettiä, estääkö hyvin itsensä ajoittanut kevätflunssa sittenkin osallistumisesi puolimaratonille lauantaina!

Tässäpä aihe, jota voi pohtia joka ikinen minuutti! Itsetarkkailun ei tarvitse loppua ikinä! Voi rauhassa kirjoittaa aiheesta blogipostauksen, jossa ryöstöviljelee huutomerkkejä, sillä mikään muu ei kuvaa tätä päälaen irrottavan vitutuksen määrää!


TARTU TARJOUKSEEN JO TÄNÄÄN! Millä tarkoitan, että misery loves company! Kaipaan rohkaisevia kertomuksia siitä, miten juuri sinulle on käynyt näin etkä silti kuollut kiukkuun!


Ei hemmetti, tonne jäi yks lause ilman huutomerkkiä, oottakaas kun mä otan ja...

Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Move bitch

Ilmoittauduin juuri Helsinki Half Marathonille.

Arvoin tosi pitkään, haluanko myös City Runille (niillä saa kuulkaa tänä vuonna mitalin, jossa on nauha!) mutta viime vuonna kokemus oli sen verran karu, että enpä taida. En vaikka olisi nauhallinen mitali.

Mutta HHM - se juostaan kesäkuun alussa, eli kaiken järjen mukaan kun koivun siitepölykauden huippu on ohitettu ja reitti näyttää kivalta. Ja jos nyt mitalissa ei olekaan nauhaa (ainakaan mainostetusti), itse saa kuitenkin valita, minkä tekstin haluaa numerolappuunsa.

Voin tässä sen verran paljastaa, että jos reitin varrella jengi kuuliaisesti messuaa numerolappuni tekstiä, Suurten Muinaisten nousu on vain ajan kysymys. Hyvin lyhyen ajan.

Sitä paitsi minulle on luvattu olut, jos pidän eräänkin jänistytön koko matkan takanani. Kiinni veti.

Uskaltauduin tämmöisen askeleen ottamaan, kun juokseminen on ollut ihan super viime aikoina. En osaa tätä oikein tarkemmin eritellä: jos se olisi kamalaa, tässä olisi ehkä tarkasti eritelty lista siitä, miksi ja millä kaikilla tavoin se on kamalaa, mutta nyt on vain jotenkin tolstoilaisittain epäkiinnostavasti onnellista.

No, ehkä yksi syy sille tälle kaikelle on, että annoin vähän palttua puheille peruskuntosykkeistä ja nyt juoksentelen tuolla hieman pk-sykkeen yläpuolella ja tunnen itseni nuoreksi kapinalliseksi. Siitäs sait, auktoriteettitaho! Ja siitä!

Olen pitänyt juoksevaa (hahaa, huomasitteko?) tilastointia juoksukilometreistä parin vuoden ajalta. Kiusaan sillä teitä, mahdollisesti en ensimmäistä kertaa, sillä:

...tästä on selvästi pääteltävissä, että aina, kun puhun talvijuoksun ihanuudesta ja siitä, miten se ylipäänsä on mahdollista, valehtelen. Selittelen tätä mielelläni kaikenlaisilla jalkavammoilla ja keskenmenoilla, mutta luultavasti oikeasti kyse on vain siitä, että marras-helmikuussa pyrin rantakuntoon kuin kuka tahansa muukin kuutti.

MUTTA NYT ON KEVÄT! KEVÄT! Eikä missään ole juuri nyt niin paljon järkeä kuin juoksemisessa.


P. S. Postauksen otsikko on Ludacrisin ah niin korrekti biisi ja teksti, jota ensin numerolappuuni harkitsin.

Juuri, kun luulitte: juoksupostausten kosto

No niin, käsi ylös! Kuinka moni on odottanut hurmioituneiden juoksupostausten paluuta! NOH?

Koska minä ja juoksu, me olemme löytäneet toisemme uudestaan ja heittäytyneet taas intohimoiseen suhteeseen. Tää on musta erityisen hassua, sillä eihän tuolla nyt varsinaisesti ole mitenkään erityisen kiva juoksukeli: on todella liukasta ja aika usein myös tuulee niin, että hyvä kun eteenpäin pääsee (paitsi viime sunnuntaina, jolloin kompensoin kelin erinomaisuutta kaatumalla selälleni ja loukkaamalla pahasti arvokkuuteni*) mutta ei voi mitään. Nyt on selkeesti joku juoksuaika.

(Asiaan erityisesti liittymättä haluan tässä välissä kertoa, että intiaaninimeni on Hän, Joka Nauraa Omille Vitseilleen.)

(Senkin voin kertoa, että piskimme ottaa käsitteen "juoksuaika" kirjaimellisesti ja roikkuu juoksutrikoideni lahkeessa aina, kun yritän päästä ulos. Mikä helvetti sitä vaivaa? Tämä liittyy vain juoksulenkkeihin.)

En ole ottanut etenkään iltalenkkiohjelmaan vielä kauhean pitkiä kipaisuja, sillä yritän muistaa viime keväältä, että juoksukuntoa ei voi pakottaa. Ehkä siinä onkin sukseeni salaisuus - tulen ihan joka lenkiltä melkein ilosta hihittäen takaisin. Myös siltä pidemmältä kaatuilulenkiltä. Ja mikä hämmentävämpää, olen lähtenyt lenkille innoissani - useinhan koko homma on alussa melkoista pakottautumista eikä kiitosta välttämättä tule ennen kuin koko typerän urheilun saa lopettaa. (Oikeassa siis olet, Kukkavarvas, ei se tosiaankaan ole aina kivaa.)

Aloin jo varovasti visioida kaikenlaisia juoksutapahtumia, joihin aion osallistua. Viime keväästä viisastuin kyllä senkin verran, että vastaisuudessa ilmoittaudun tapahtumiin vasta edellisenä päivänä. Mutta nyt joka tapauksessa tuntuu siltä, että voisin kipaista ainakin Naisten kympin ja jos siellä on hauskaa (ja kelläpä väkijoukoista ahdistuvalla introvertilla ei olisi hauskaa 30 000 muun pinkojan seurassa) ja juoksu sujuu kevään mittaan muutenkin hyvin, ehkä voisin kokeilla puolikastakin. Mutta jos kokeilen puolikasta, menen Helsinki Half Marathonille enkä City Runiin. (HHM-reitti on kuulemma helpompi. Minä kyllä menen siitä, missä aita on mahdollisimman matala, ja jos ei ole matala, potkin sitä.)

Tämä on muuten ihan megalomaaninen miinus mitä näihin viime aikojen vauvapohdintoihin tulee. Lenkillä on ollut niin hauskaa, että ajatuskin kroppansa luovuttamisesta jälleen inkubaattorikäyttöön tuntuu yllättävän ärsyttävältä. (Nyt ei ole sitten mitään pakkoa heittäytyä vitsikkääksi, maailmankaikkeus.)


* Ahterini on onneksi sen verran ansiokkaasti pehmustettu, että muita vammoja ei päässyt syntymään.

Välitön hyöty tänne nyt

Näin Instagramissa motivoivaksi tarkoitetun kuvan. Siinä luki "Summer bodies are made on winter roads".

Varmaan ihan kiva. Mutta entäs me, jotka emme todella jaksa odotella mitään kesäkroppia vaan haluamme treenistämme välitöntä tyydytystä?

Ego juoksulenkistä ja endorfiinistä pullistellen päätin lyödä laudoilta aiemmat yrittäjät ja tehdä oman motivaatiokuvan.

Noin. Ei kun lenkille.

(Kyllä, minä pidin kovasti brittien This Girl Can -liikuntakamppiksesta.)

Ai miten niin mistä saa energiaa lähteä lenkille tuossa säässä? PULLASTA. Sain ystävältä mukaani LÄMMINTÄ PULLAA. Alkuillasta koko perhe söi pullaa hartaan hiljaisuuden vallitessa, ja äsken tulikin ihanasti lapsuus mieleen kun millimetrimitan kanssa puolitin viimeistä voisilmäpullaa. Emme päässeet miehen kanssa sopuun siitä, kuka sen saa. Tyhmää sinänsä. Pyöreä pulla oli aivan yhtä taivaallista.

Joskus tarvitaan seikkailujuoksija

Takaisin tärkeisiin aiheisiin.

HAHAHA!

Nyt on niin, ettei juoksu ole vieläkään oikein maistunut. Ei vain kulje. Ngnngng, pinnistän menemään (korkeintaan) kahdesti viikossa paikallisia lenkkimaastoja. Jälkeenpäin on ihan hyvä olo kyllä, mutta motivoivaksi voimaksi siitä ei ole ollut.

Itse asiassa olen saanut itseni lenkille vain ärsyyntymällä siitä, että mies juoksee ja minä en.

Sitten luin Internetistä, kuinka joku seikkailujuoksija sanoi, ettei tarvitsisi niin kauheita tavoitella. Vartin lenkkikin kuulemma riittää siihen, että mieliala paranee ja olo kohenee ja ryhti suoristuu.

Tämä herätti ajattelemaan.

Hoksasin yhtäkkiä, että toden totta. Nyt, kun pidän itseäni nohevana puolimaratoonarina, olen erehtynyt kuvittelemaan, että kaikkien juoksulenkkien (joita pitäisi olla neljä viikossa) olisi hyvä olla vähintään tunnin mittaisia. Mieluummin puolentoista. Mutta koska moinen ei huvita, alisuoriudun, ja tunnen siitä syyllisyyttä ja kiukkua.

Mutta miksi muka pitäisi? Vaikka rämmin HCR:n läpi, en talven jalkaepisodin jäljiltä ole yhtä hyvässä kunnossa kuin viime keväänä. Puolentoista tunnin lenkki neljästi viikossa on liikaa. Ja mikä on liikaa ei ole kivaa.

Päätin tunnustaa tosiasiat ja juosta kerralla 30-40 minuuttia, kunnes alkaa tuntua siltä, että pidempi lenkki on ilon aihe, ei tulevaisuudessa häämöttävä synkeä pilvi (siivouspäivän kaltainen uhkakuva.)

Ja kas, heti on parempi mieli ja juoksu kulkee. Madallettu rima, hyvä rima.

Eilenkin menin, vaikka luulin olevani kipeä. Oikeasti olin vähemmän kipeä ja enemmän ahdistunut.

(Vielä jos tietäisin, miten voin jatkossa välttää tilanteet, joissa itseltäni salaa virittelen rimaa jonnekin stratosfääriin. Vinkkejä?)

Juoksin

Nyt on HCR ohi. Pääsin maaliin - huonoimmalla henkilökohtaisella ajallani.

Käytännössä tämän juoksukauden jälkeen olen supervoittaja. En tiedä, miksi silti kaihertaa. Ei pitäisi olla mitään syytä sellaiseen, sillä olen oppinut, että omalla kohdallani urheilujutuissa ei tapahdu ihmeitä - ja esimerkiksi tulosparannus tai vauhdin yhtäkkinen nopeutuminen olisi näillä treenimäärillä ollut ihan vetten päällä kävelyyn verrattavissa. Treenikauteni kun oli jalkavamman ja flunssien takia noin 35% siitä, mitä se olisi muutoin helposti voinut olla. Lisäksi juoksin koivun siitepölypilvessä. ("Eihän se järkevää ole", sanoi lääkäri jonka kanssa juttelin viikolla allergialääkkeistä ja keuhkoputken tilasta. "Mutta voit juosta. Ja koita olla käyttämättä sitä inhalaattoria, näyttää niin pahalta kun juoksutapahtumissa vedetään astmalääkettä.")* ("Tekosyitä!" huutaa alitajuntananikin tunnettu orjapiiskuri.)

Juoksutoverit Jennijee ja Täti-ihminen olivat kuitenkin molemmat ekassa puolikkaassaan ihan ässiä, nostan hattua mimmeille!

Itse tapahtuma oli jees, tehokkaasti organisoitu ja noin. Viimeisen kahden kilometrin aikana yleisön kannustus sai myös vipinää kinttuihin - ihanaa, että juuri sille pätkälle oli osunut sakki raivokkaasti kaikkia juoksijoita kannustavia yksilöitä. 20 km kyltti oli parasta, mitä olen toviin nähnyt - lisäksi tiesin, että sen jälkeen voin yrittää bongata miehen ja lapsen, jota oli aamupäivällä opetettu huutamaan "HURRAA!" äidille. (Ei hän sitten kuitenkaan huutanut, mahdoin olla jännittävä näky.)

Lopulta joimme kuin joimmekin hieman skumppaa.** Aloin myös pohdiskella seuraavaa tapahtumaa, joka voisi olla syksyn Vantaan puolikas, jos kesä menee juoksun suhteen iloisesti.

Ihan ensimmäinen projekti on kuitenkin saada juoksuun takaisin se ilo, joka siitä älyttömäksi kääntyneen HCR-aikataulun jälkeen jotensakin katosi.

EDIT. Suljen kommentit. Tänne sataa spämmiä, minua väsyttää. Jos haluatte kehua suoritustani :D ... no, ehkä voitte elää tämän kanssa.

* En käyttänyt inhalaattoria, mutta lähinnä siksi, etten yhtäkkiä ollut aivan varma, pidettäisiinkö sitä dopingina, ja raahattaisiinko minut kirkuvana ja potkivana antamaan näytettä.
** "Ovatko nuo dopingtestiä varten?" kysyi mies, kun pakkasin skumppaa varten mukeja narikkaan menevään laukkuun.

Panic! At the running event!

Viikonloppuna, flunssa- ja "kas, kylläpä olikin eilen aivan erityisen hauska ilta ja paljon skumppaa" -toipilaana ryhdistäydyin ja selasin Helsinki City Run -lehden läpi.

Todistekuva skumpasta. Because I'm worth it.

Alkoi heikottaa. Jalat täristen ja hikikarpalot otsalla helmeillen hoipertelin sohvalle ja vaikersin, että siihen on alle kaksi viikkoa, miten mä selviän. Mies virnuili koneen ääreltä, mutta vakuutti sitten myöhemmin illalla, että kyllä sä selviät.

(On siis oppinut, että joskus pitää vain valehdella.)

Mutta en mä nyt kuulkaa ole yhtään varma. Juoksin eilen flunssan jälkeen ensimmäisen lenkkini: töistä kotiin. (Sanottakoon muuten, että juoksureppu on juuri sopivan kokoinen kuljettamaan kotiin tärkeimmät, eli lompakon ja kirjan, mahtuu isompikin opus, ei ehkä George R. R. Martinin kirjoittama, mutta viisisataa sivua kyllä.) Eikä se nyt varsinaisesti mitenkään kivaa ollut.

Suihkussa ajattelin, että elämääni muuten ohjaava sanonta "pakko on paras muusa" ei nyt päde tähän juoksuhommaan. Aiempiin puolimaratoneihin olen päässyt ilmoittautumaan sillä tavalla, että juoksu on kulkenut ja on ollut kiva ja luottavainen olo ilmoittautuessa.

Ja olihan mulla nytkin kiva ja luottavainen olo, siis silloin kun ilmoittauduin.

Sitten tuli niitä jalkajuttuja.

Sitten jalkajuttujen jälkeen suunnitelmani oli jotakuinkin, että joka viikko juoksen kolme lenkkiä, joista yksi on pitkä. Viikolla n pitkä lenkki on 10 km, viikolla n+1 se on 12 km, viikolla n+2 15 km ... ja niin edelleen. Loppuhuipennuksena sitten HCR.

Välihuipennukseksi tuli pääsiäisflunssa. Koivuallergiasta puhumattakaan.

Mutta ei sillä niin väliä, sillä suunnitelma oli joka tapauksessa ihan paska. Se ei ottanut huomioon sitä, että kuntohommat harvoin menevät ihan noin. Ja jos viime vuonna juoksemani lenkit olivat enimmäkseen oikein kivoja ja väliin mahtui muutama ikävä, tänä keväänä suhdeluku on ollut kerrassaan päinvastainen.

Tämä oli sellaiselta paremmalta lenkiltä. Kaikki oli raiteillaan. Hohoho!

Ette arvaa, miten odotan, että HCR on - toivottavasti! Pliis universumi! - rämmitty kunnialla läpi. Sitten aion juosta ihan vain juoksemisen ilosta. Vailla tavoitteita. Ilman huolia. Kevyenä kuin höyhen (mutta nopeammin.)

Sitä ennen aion laittaa kaiken toivoni siihen, että tämän viikon viimeiset lenkit ja ensi viikolla suoritetut hiilari-, vesi- ja unitankkaukset tuottavat lauantain ihmeen. Hyvän juoksufiiliksen. Kaikki muu on yhdentekevää.

Juoksupostaus, kaiken uhalla

Siis sen uhalla, että kaikkoatte koko sakki ja saan täällä yksinäni karjahdella juoksun iloista. Sitten karjahtelen! Iloisaa on ollut.

Maaliskuun epämääräinen mureksinta kääntyi päälaelleen tänään kun kirmasin töistä kotiin. Homma vaati vähän suunnitelmallisuutta: ensi töiksi piti hankkia juoksureppu. Tai ehkä ei olisi pitänyt, mutta tuntui orvolta ajatus jättää lompakot ja muut arvotavarat töihin illaksi.

Oman reppuni tilasin Amazonista, sillä halusin halvan ja pienen, ja kotimaassamme myytiin vain kalliita ja isoja. Voi toki olla, että optimaalisemman olisi saanut investoimalla enemmän, mutta koska minua hieman sylettää ajatus maksaa paljon rahaa ennen kuin on todistanut oikeasti harrastavansa, investoin ihan vähän vain.

Onneksi olin pakaasiin tosi tyytyväinen. Se oli mukava selässä ja sinne mahtuivat just eikä melkein lompakko ja vaatteet, joissa tulin. Kengät eivät mahtuneet, mutta niitä nyt voi roudailla työpaikan ja kodin väliä erikseenkin.

Sitten matkaan. Tyyppasin samalla juoksuhommia varten kasaamani soittolistan, jossa on vain iloista tai raivokasta musiikkia, viitisen tuntia. Aloitin Tim "Rancid" Armstrongin laulamalla 30-luvun tienoilta peräisin olevalla calypsolla, mikä luultavasti on todellinen syy tähän ylitsepursuavaan iloon. 30-luvun calypso kamabassolla kähistynä on ihanaa!*

Puolivälissä juoksua totesin, että homma vaatii vielä hieman jatkokehittelyä:

1. Jos aikoo juosta viideltä, ei riitä, että klo 12 syö "ihan kauheasti" lounasta. Pitää syödä myös välipala.
2. Pasilan liikennejärjestelyt on suunnitellut joku jalankulkijoita vihaava ihminen. Pitää löytää vaihtoehtoisia ylityspaikkoja isommille teille.

Matkaa kertyi vähän päälle 8 km. Sports Trackerin mielestä yli yhdeksän, mutta se onkin kierrellyt näemmä eri reittejä kuin minä.

Kahdeksan kilsaa on viikkotreeniksi ihan just hyvä ja melko varmasti enemmän kuin iltayhdeksältä jaksaisin tämänhetkisellä kuntotilanteella. Kävin nimittäin lauantaina juoksemassa kympin ja totesin, että olen selvästi suunnitellut ensin juoksevani kympin kuin gaselli ja sitten pikku hiljaa nostavani juostua matkaa niin, että että HCR:n tullen juoksen 21 km kuin gaselli.

Tämä sinänsä ansiokas suunnitelma lievästi kompastui siihen, että se kymppikin tuntui kauhealta ihmisoikeusloukkaukselta. Pelottaa.

* Tarkkaavaisemmat lukijat huomaavat ehkä, että tutustun itselleni uuteen musiikkiin nykyisin lähinnä vain, jos se on Rancidin Tim Armstrongin esittämää. Koska kukaan tämän blogin lukijoista ei kuitenkaan varmasti ole aivan näin tarkkaavainen, ja hyvästä syystä, tunnustan asian nyt tässä.

DI osaa monta asiaa

(Joskus näin luontodokkarin nimeltä "Kettu osaa monta asiaa". Dippa-inssi on melkein yhtä näppärä.)

Niin, Pilami muistutti osuvasti, että DI pystyy mihin tahansa, mikä oli oivallista, sillä ehdottoman tottahan se on, oli vain päässyt unohtumaan. DI pystyy esimerkiksi päättämään, että just tänään on kiva keli lähteä lenkille pidemmän tauon jälkeen.

Näkyyhän jään päällä oleva vesi?

...siinä liukastellessa tulee ikään kuin pilatestreeni kaupan päälle, näetsen.

Diplomi-insinööri kykenee myös hoitamaan tankkauksen ennen lenkkiä laskiaispullalla ja lenkin jälkeen lakritsitiikerin kakulla, jonka mies pyöräytti krapulastaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se tuntui hyvältä idealta siinä, mutta sitten paljastui, että oikeasti olisi ehkä pitänyt syödä jonkun hevonen.

Onnekasta muuten, että talouden toinenkin aikuisyksilö on DI. Näin voi ikään kuin tavallaan ottaa kuitenkin kunnian siitä, mihin toinen pystyy, mutta itse jostain syystä ei. Mikä tuli mieleen, kun söin sitä ihan äärikuohkeaa tiikerikakkua (lähtökohtaisesti en ymmärrä kuivakakkuja) ja kuuntelin, miten se oli saatu aikaiseksi.

Minähän olen leipurina sitä luokkaa, että ai missä välissä tää 1 tl sokeria muuttui ohjeessa 1 dl:ksi sokeria? Ei varmana ollut aluksi mitään puhetta desilitroista. (True story.)

--

Tänään kun yritin suusanallisesti ohjeistaa lasta kaupasta kotiin, huomasin suorittavani äitiyttä jotenkin käänteisen silmääpalvovasti. Epäilemättä ohikulkijat pitävät mua käsittämättömän vittumaisena eukkona, jota ei olisi ikinä pitänyt päästää kenenkään lapsen elämää pilaamaan.

Lapsen mielestä olen vissiin vähän hassu.

Tänäänkin jotain kailotin keskellä kauneinta Herttoniemeä (hyvä on, Treffipubista itään, ei ole kauneinta) ja joku täti käveli ohi paheksuntaa huokuen. Vähän kun täti oli siitä mennyt kauemmas, päätin tehostaa hoputtavaa sanomaani murisemalla uhkaavasti. Lapsi nauroi kuin olisin paremmankin vitsin kertonut. Minuakin nauratti. Tätä leppoisaa kohtaamista ei toki ollut todistamassa kukaan, paitsi lapsi, ja ehkä toisaalta hän riittää. Kestän maineeni kuin diplomi-insinööri.

Ehkä kaikki muutkin julkisilla paikoilla sihisevät naiset ja miehet tekevät samoin. Tai ehkä heillä vain asuu kaksivuotias kotona.

Ajatuksia juoksemisen tiimoilta

Kävin juoksemassa! Vihdoin! Se on merkittävää kaikille, sillä viime viikolla juteltiin tällaista:

"Anteeksi kun olen niin kireä ja väsynyt. Miksiköhän olen niin kireä ja väsynyt?"
"Et ole päässyt urheilemaan."
"Ai niin. Se."

Juoksulenkki ei kyllä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Olin nimittäin ajatellut, että jalkaan ei sattuisi yhtään ja juoksisin 15 km lyhyisen lenkin kuin vuorikauritsa. Tai mitä ne nyt ovat.

Oikeasti jalkaan sattui ihan kauheasti. Alkuun joka askeleella, sitten joka toisella, ja näin edeten sitten lenkin lopussa ei enää juurikaan. Eikä keskivaiheillakaan silloin, kun askelsin epäilemättä terveellisesti jalan ulkosyrjällä. Vahingossa vain kävi niin, ei tarkoituksella. Koska sattui.

No siinä kivun pikku hiljaa lievittyessä ajattelin, että ehkä jalka vain kaipasi kunnon lenkkiä parantuakseen kunnolla. Sitten tulin ajatelleeksi, että toisaalta, ehkä kehoni on vain päättänyt olla tuhlaamatta resursseja kipuviestintään, joka ei eräille puupäille kuitenkaan mene jakeluun.

Kaikkeen tähän ajatteluun nähden tuntuu vähän kummalliselta, että jalka on tuntunut loppupäivän ihan kunnolliselta raajalta.

Nyt en voi olla ajattelematta, että minulla kävi ehkä parempi tuuri kuin tarkalleen ottaen olisin ansainnut.

Ehkä tästä vielä HCR tulee. Tai ehkä tulee visiitti röntgeniin. Ken elää, hän näkee.

Edit. Tarkennan vielä, että 15 kilometrin sijaan juoksin 5,5 km, jotta en maksimoisi tuhoja, mitä voitaneen pitää päivän ainoa todellisena ajatustyönä.

Sekametelisoppa, tarkoitan, pitsa

Juoksu-apua!

Flunssan jälkeen olen pihissyt yskääni, ja liikkeelle lähtö on ollut arvattavasti aika tuskaista. Lauantaina pusersin itseni lenkille, ja se oli karmeaa, yskiä röykkyytin ja juoksin 7 kilometriä. Jälkikäteen tuli hyvä olo, tietenkin.

No, tästä on suunta vain ylöspäin, ajattelin, ja suuntasin eräänä poikkeusaamuna juoksulenkille. Vähänpä tiesin. Pinnistelin töin tuskin 4 kilometriä. Tekosyynä käytin kaatosadetta ja sitä, että päivästä oli tulossa syksyn kevyesti asioidenhoitelupitoisin päivä.

Silti. Mitä hittoa? Olen hieman shokissa tästä - juokseminen tuntui oikeasti todella raskaalta. Dear Eki, olenko keuhkokuumeessa vai lintsari? En suostu uskomaan, että juuri diagnosoitu astma painaa askeleessa näin paljon. Ellei kyseessä ole uusi suosikki-ilmiöni, nocebo-efekti.

Loman tarpeessa

Loman tarpeessa, diagnosoi Siina fiksusti, kun purin ärtymystäni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Hän oli aivan oikeassa. Etenkin siksi, että epäilen, että loman tarpeessa ovat lähinnä yhdenlaiset ihmiset: he, joiden loma häämöttää näköpiirissä.

Pitsa

Mies meni lauantaina digimessuille, ja minä ajattelin, että nytpä olisi hyvä hetki tehdä lapsen kanssa jotain hauskaa yhdessä. Leipoisimme pitsan.

(Lapsi rrrrakstaa pitsaa. "PISTAA!" hän huutaa nähdessään pitsaa. "Haluaa pistaa!" Fiksu lapsi.)

Minulla oli ohje, jossa oikein lesottiin sillä, miten helppoa hiivataikinan tekeminen on. Kaikesta päätellen se on niin helppoa, että siihen pystyy vaikka 4-vuotias lapsi! Olen valmis uskomaan tämän, sillä minä osasin tehdä hiivataikinan, ja koska osaan lähes kaikkea muutakin, mitä neljävuotiaat osaavat, uskon kenen tahansa neljävuotiaan olevan pätevä taikinamestari. Kirjan ohjeesta oli tosin jäänyt pois kiusallinen pikku yksityiskohta: kuinka paljon vettä taikinaan pitää laittaa.

Onneksi on keittiömestari Google käden ulottuvilla, tuumin, ja päättelin, että noin puolet jauhojen määrästä. Nohevammat teistä tietävätkin ehkä sen, minkä minä opin: noin puolet on joltisenkin liikaa.

Kun siis tuli aika kaulita pizzataikina, totesin kirjan olleen todella vittumaisella tavalla oikeassa. Hiivataikinan tekoon pystyy kuka tahansa, mutta hiivataikinan kaulitsemiseen tarvitaan oppisopimuskoulutus.

Mutta ihan hyvä pitsa tuli silläkin, että taikinan paineli leivinpaperille. Eikä keittiökään kauan näyttänyt tältä:

Onneksi lapsi halusi leikkiä duploilla eikä esimerkiksi auttaa.

Uusi Juoksuvisio ja miten se syntyi

Eräs Täti-ihminen otti taannoin yhteyttä ja tiedusteli, josko voisimme lauantai-aamuna mennä oikein pitkälle lenkille.

No minä tähän tietenkin, että ilman muuta, ja ajattelin, älkää kysykö miksi, en osaisi vastata, että kyse on kävelylenkistä.

Hieman myöhemmin selvisi, että Täti-ihminen ajatteli juoksulenkkiä ja minä ajattelin että *gulp*. En ole ikinä juossut kenenkään kanssa, ellei miestä lasketa, eikä häntä kyllä lasketa, viimeksi juoksimme yhdessä toissakesänä Kajaanissa perätysten kymmenen metrin välillä ja keskustelunhuutelunaiheemme koskivat sitä, miten paljon paarmat vituttavat. (10 metrin väli siksi, että hänen kimpussaan oleville paarmoille ei olisi ollut aivan liian helppoa ilmavirtausten avustamana siirtyä minun kimppuuni. Ja koska mies juoksee kovempaa.)

Että nytpä sitten tulisi testattua se, juoksenko sellaista kivaa peruskuntovauhtia, jossa henkevä ajatustenvaihto yhä onnistuu. Sykemittarini ei ole nimittäin enää keskuudessamme kertomassa tätä.

No, sehän meni todella hyvin!

Sää oli suosiollinen ja järjesti oikein kauniit olosuhteet koko matkan ajaksi. Juoksuvauhti oli oikein reipas ja tästä huolimatta mahdollisti ylenpalttisen henkevyyden juoksun osanottajien keskuudessa. Kukaan ei juossut toista ärsyttävästi 10 metriä edellä, mikä toisaalta on vähän epäreilua, koska minä sentään aloitin nämä hommat luullakseni vuotta aikaisemmin, voisin kyllä olla nopeampikin. Vaan enpä ole. Epämääräisesti suunnittelemani reitti venyi lopulta kattamaan yli 13 kilometriä, joiden jälkeen osallistuja numero kaksi, minä, palasi kotiin virkistyneenä ja iloisena kuvitellen, että juoksusta on selvästi tullut hieno rutiini kun näin pitkän lenkinkään jälkeen ei tunnu yhtään tönköltä.

Aiheeseen liittymätön kuva siitä leikkipuistosta, jossa iltapäivällä kävin palelemassa.

(Niinpä niin, tuntia myöhemmin molemmat jalkani muuttuivat puuksi ja vietin koko loppupäivän holtittomasti palellen ja yrittäen nukahtaa Star Trek: Into Darkness -leffan aikana mitä moninaisimmilla tavoilla. Mutta varmasti se johtui jostain muusta, hyvinnukutusta yöstä tai jostain.)

Lopputulemana toivon todella, että Täti-ihminen muuttaa pikimmiten johonkin lähistölle, jotta voimme alkaa toteuttaa Uutta Juoksuvisiotani: sitä, jossa huomaattamme kirmaamme puolimaratonin mittaisia lenkkejä pitkin Helsingin katuja, ulkoilupolkuja ja peltoja ja olemme niin henkeviä, että linnut tippuvat puista silkasta ällistyksestä.

Näen visiossani vain kaksi riskiä:

1. Täti-ihminen kehittyy juoksijana kuten ihmiset tapaavat kehittyä kun jotain asiaa treenaavat, enkä ensi kuussa enää pysy hänen perässään ja
2. Täti-ihminen ei jaa Uutta Juoksuvisiotani vaan päättää - tämän luettuaan - muuttaa Sotkamoon, emmekä ikinä pääse edes oluelle.

Perheestä ja syksyllä juoksemisesta

(En ole itse asiassa lukenut Jarmo Ihalaisen kirjaa Perheestä ja alastomana juoksemisesta, mutta sen nimi on minusta aivan loputtoman kiehtova. Haluaisin otsikoida jokaisen postauksen jollain variaatiolla. Ehkä pitäisi tutustua teokseenkin.)

Asiaan. Juoksukilometrejä on kertynyt tänä vuonna lähes viisi-ja-puolisataa ja siihen välitulokseen on oltava tyytyväinen. Juoksu maistuu viileämmällä ilmalla oikeastaan paremmin kuin kuumalla, joten syksyjuoksentelu on oikein mukavaa.

Pari ongelmaakin on kyllä tullut vastaan:

1. Pukeutuminen. Juoksutrikoot ja pitkähihainen paita on otettu käyttöön, mutta kombinaationta ne ovat olleet tähän asti - ja taas tänään - aivan liian lämmin yhdistelmä. Jostain syystä kuitenkin sortseilla ja teepparilla juokseminen alkaa kainostuttaa. KAINOSTUTTAA! Ei tässä kainostella pitäisi, vaan juosta säänmukaisella varustuksella, mutta kun sen arvioiminen on niin vaikeaa.
2. Pimeys. Niin, naurakaa vain, mutta olen jo harkinnut otsalampun ostamista. Olin jotenkin todella unohtanut, että vain noin puolet lähiseudun ulkoilualueesta on valaistua maastoa. Tämä tarkoittaa, että siellä on pimeää. Se taas tarkoittaa, että siellä ei näe - tilanne, joka modernille länsimaiselle ihmiselle on sietämätön. Minua ei pimeydessä pelota muu kuin se, että kompastun kuoppaan ja katkaisen jalkani, mutta valitettavasti se on nähdäkseni aivan realistinen pelko (toisin kuin esimerkiksi se, että joku jaksaisi istua pusikossa väijyskelemässä.) Otsalampun osalta taas pelkään näyttäväni aivan naurettavalta.
3. Väsymys. Ennen kesälomaa lenkille lähtö illalla sujui ihan hyvin, mutta kesälomalta paluu muodostaa näemmä henkisen kynnyksen jonka myötä mikä tahansa sohvalta ylösnousemusta vaativa toiminto on liikaa - siitäkin huolimatta, etten usko olevani ainakaan väsyneempi kuin ennen lomia.

Tänään kävin juoksemassa Espoossa puolikkaan. Menikö hyvin? No kyllä ei mennyt. Paraniko aika? No kyllä se silti parani, lähes 12 minuuttia (oman kelloni mukaan, viralliset tulokset näyttävät vielä ns. bruttoaikaa eli lähtölaukauksen ja maaliintulon välistä aikaa. Nettoaika, kunhan se aikanaan saapuu, kertoo sitten lähtöviivan ja maaliviivan välisen ajan.)

Homma ei siis oikein sujunut - kävelin aika paljon 16 km eteenpäin, jalat olivat hyytelöä ja suuta kuivasi. Olin kokeillut uutta valmistautumismenetelmää, ja nyt, kun olen sen testannut, voin sanoa, etten suosittele. Asiallisen levon ja syömisen ohella päätin nimittäin juoksupäivän aamuna aloittaa pienen perheriidan, joka nopeasti eskaloitui valtavaksi perheriidaksi. Äärimmäisen typerä idea, eikä vain siksi, että se aiheutti nestehukkaa ja väsymystä.

(No, juoksun jälkeen homma sovittiin ja halattiin ja tilattiin pitsaa. Että ei huolta. Paitsi, että juoksuni meni huonosti. Nyt pitäisi jotenkin selittää miehelle, miksi myös Vantaan puolikas olisi ihan olennainen homma. Hänestä yksi puolikas per kuukausi on liikaa; pelkää käsittääkseni, että minusta tulee omituinen ja pakkomielteinen kyborgijuoksija. Sen osalta voi kyllä olla jo myöhäistä.)

Btw, Espoossa näin myös Naisten kymppi -toverini Paulan, ja sepä kyllä ilahdutti! Kuka olisi arvannut, että juoksemalla tapaa näin paljon kivoja ihmisiä. Ei kukaan. (Hiljaa siellä takana, et olisi arvannut, älä yritä.)

Sormiharjoitus

Ei mitään sanottavaa tai liikaa sanottavaa. Melkein innostuin tekemään eilen sellaisen listauksen, tiedättehän, kivoja asioita juuri nyt. Joka väliin olin sitten vain kuitenkin tunkemassa jotain valittamisen aihetta. Että juu, sattuihan tässä kiva asia, mutta arvatkaapa vaan, sattuiko heti perään kaksi ärsyttävää.

Illalla itkin kiukkuturhautumista kunnes jotenkin pääsin siitä yli, en tiedä miten, älkää kysykö. Jos jossain olen infantiililla tasolla, niin turhaumien käsittelyssä.

Tänään mietin (hikoiltuani yöllä myös vuolaasti) josko radikaalisti vähentämäni kofeiini olisi vaikuttamassa mielialan ohella myös jotenkin fyysisiä vieroitusoireita tuottavasti (miten voin enää ikinä hivuttautua kohti kuutta päiväannostani tämän tunnustuksen jälkeen?). Mies kysyi, olenko tykittänyt kofeiinia suoraan suoneen. En vaivautunut vastaamaan.

Sen sijaan päätin yrittää listausta uudestaan. Nyt katsomme vain elämän kirkkaampaa puolta, pieniä ja keskisuuria asioita satunnaisessa järjestyksessä:

Kohta yksi:

Hain eilen Siinan kirjan kirjakaupasta. Luin hieman elämältä salaa muutamat ensimmäiset sivut, vaikka ei pitänyt, lapsi meijasti vieressä ja kirjasto odottelee muutamaa todella kiireellistä tapausta takaisin, mutta luin silti, with a rebel yell. And with a rebel yell I cried: more! More! More! En halua hehkuttaa liikaa, koska sellainen on luotaantyöntävää (jotain olen oppinut minäkin) mutta sen voin kertoa, että harvoin sitä kuitenkaan ääneen nauraa lukiessaan vaikka muutoin nauraa paljonkin. Siitä tulee aina iloiseksi kun löytää kirjan, jonka kanssa nauraa, ja Kukkia Birgitalle vaikuttaa totta vie olevan sellainen.

Kohta kaksi:

Olin äidin kanssa viikonloppuna Tukholmassa. Reissu oli ihan joka tavalla mahtava, minulla on paras ja hauskin äiti, mutta juuri nyt sukellamme suoraan materiaaliosaan: ostin eri päheät juoksutrikoot. Harmitti, kun osa lenkkipolusta oli tänään mystisesti pimentynyt, eikä se ainut vastaantulija sillä kohdalla ehkä nähnyt juoksutrikoideni yleistä parhautta. Häntäkin varmasti harmittaa, toivottavasti saa kuitenkin nukuttua.

Kohta kolme:

Lapsi sai syntymäpäivälahjaksi kahden ja kolmen palan merieläinaiheisia palapelejä. Nyt hän oppi kokoamaan niitä itse, ilmeisesti siksi, että oli tovin isänsä kanssa, joka ei mene auttamaan. Välillä palapelien luota kuuluu ahdistunut "Ei mahdu! Ei mahdu!" mutta hetken päästä lapsi jo onnittelee itseään: "Ienosti! ESSS!" ja kohottaa kätensä ilmaan.

Kohta neljä:

Vapauduin nähdäkseni lopullisesti ruokabloggaaja-ajoilta periytyneestä hifistelyn tarpeesta ja sekä söin lounaaksi pikanuudeleita (löysin eräästä kaupasta "vihanneksen" makuisia, kerrassaan mahtavia, liikaa suolaa ja natriumglutamaattia. Valitettavasti ostin myös "kana vihreä curry" -makua, koska en huomannut ensimmäistä sanaa, ja nyt hieman harmittaa koska en haluaisi oikeastaan enää kanaa nähdäkään. Vaikka tuskinpa niillä nuudeleilla mitään tekemistä kanan kanssa on.) että ostin sitruunapippuria. Täyttöpussin.

Kohta viisi:

Mikäli kaikenlaiset ässät excel-taulukkoni ovat oikeassa, olen juossut tänä vuonna yhteensä 500 kilometriä, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena. Tämä enteilee juoksupostausta, voitte alkaa katsella jo sopivia poteroita suojautuaksenne.


Kas, tulinpa hyvälle tuulelle nyt. Kyllä kannatti.

Keskiyön kipaisu

Vastineeksi viimekertaiselle valitusvirrelle kerrottakoon, että tänään on ollut aika mahtava päivä.

A-osaan kuului monta tuntia yksinoloa, kun mies lähti viemään lasta mummolaan. (Lapsi oli tästä hyvin tohkeissaan.) Neuloin, katsoin Supernaturalia ja luin. Olin vain. Join aika paljon kahvia.

B-osaan kuului, että kävin kampaajalla. Se voi kohta esiteltävän C-osan valossa vaikuttaa hieman hassulta, mutta tähän elämäntilanteeseen kuuluu olennaisesti se, että jos alle viikon varoitusajalla saa kampaaja-ajan toivomastaan paikasta juuri toivomanaan ajankohtana, sinne mennään vaikka illalla olisi mitä. Kampaajalle mennessä myös meikataan, tai muuten kasvot jotenkin liukenevat pois uuden, hienon kampauksen alta, eikä ikinä voi olla varma, tulevatko ne takaisin.

Miten niin ette usko, että kävin kampaajalla ja meikkasin?

En siis varsinaisesti käynyt kampaajalla ja laittanut meikkiä C-osaa varten. C-osaan kuului Midnight Run, jossa juostiin 10 kilometriä. Olen vähän yli vuodessa niistänyt kympin matkasta 13 minuuttia pois, noin suunnilleen. Pidän tätä ihan kelvollisena saavutuksena.

Illan kymppi oli mahtava.

Onnistumisen salaisuudet:

1. Spotify ei tuhonnut soittolistaani. Jalka nousee kerkeämmin Rancidin kuin Leonard Cohenin tahtiin.
2. Unohdin jännittää etukäteen, sillä olen keskittynyt jännittämään alle kuukauden päässä uhkaavana häämöttävää puolikasta. Ja mitäs sitä jännittämään, kun kymppi on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäs käsitettä "peruslenkki".
3. Päätin ottaa ylämäet mäkivetoina. Ylämäkeen kiihdyttäminen kannattaa yleisesti, sillä silloin ylämäki on nopeammin ohi ja harmistus ylämäen olemassaolosta on lyhytikäinen. Tällä kerralla siitä oli muutakin hyötyä. Vaikka etukäteisjänskätys oli jäänyt minimiin, ehdin lähtöalueella kehittää lievän ylilatauksen, joka ilmeni epämääräisenä jännätärinänä juoksun alussa. Koska reitin alkupuolelle oli ystävällisesti sijoitettu ylämäki, sain purettua turhat lataukset kätevästi jo ennen ensimmäistä kilometriä.
4. Asetin tavoitteita: päätin ohittaa ainakin kolme naamiaisasuista juoksijaa. Tämän olisi voinut ajatella olevan isompikin haaste, sillä naamiaisryhmä taisi lähteä hyvinkin 12 minuuttia ennen omaani, mutta niin vain tavoite oli saavutettu ennen 4 kilometrin merkkitötteröä. Hah.
5. Sain juosta itselleni luontaiseksi muodostuneena ajankohtana, iltayhdeksän jälkeen, huoh huoh.

Edit: Niin se aika. Se oli 1:03:19, ihan passeli - vaikka myönnän kyllä, että tunnin ylittyminen jälleen kerran aiheutti pienen jälkikäteiskirpaisun. Onneksi juoksun aikana keskityin nauttimaan kellon tuijottelun sijaan.

Velttous geeneissä

No niin, käsi ylös he, jotka tunnistivat itsensä tästä Ylen motivoivasti nimetystä artikkelista Osalla meistä on velttoilu geeneissä.

o/

Eilen kävin juoksemassa rankkasateessa. Tämä saattaa kuulostaa typerältä, mutta tällaisen velttogeenisen yksilön kannalta typerämpää olisi vain se, että lykkäisi juoksusuoritusta vielä päivällä.

Kas, mitä pidempi aika on edellisestä lenkistä kulunut, sitä ääliömäisemmältä ajatus juoksemisesta tuntuu - ainakin, jos on saanut tällaisen, tuota, resurssien säilytykseen pyrkivän yksilön perimän. Piirsin havainnollistavan taulukon. Siitä voi helposti nähdä, mihin ajatus juoksulenkin älykkyydestä vertautuu riippuen siitä, kuinka monta päivää edellisestä lenkistä on kulunut:

Noin.

Minulta poistettiin viime viikolla pari luomea ja sen seurauksena urheiluhommiin tuli viiden päivän tauko. Lenkille lähteminen tuntui siis suurinpiirtein yhtä typerältä kuin "oletuksien tekeminen Postin aukioloajoista", joka, kuten tiedämme, on aivan idioottimaista. Jos olisin siirtänyt lenkkiä vielä päivälle, olisi juoksu humpsahtanut ääliöasteikon ylimmille tasoille.

Parempi oli siis mennä vielä, kun ajatus tuntui vain melkoisen typerältä. Sitä paitsi ilmoittauduin alustavasti duunin kautta mukaan Espoon Rantamaratonille*, pakko on juosta.

Tässä muuten syy myös siihen, miksi kannattaa kovaäänisesti ilmoittautua mukaan kaikenlaisiin juoksukisoihin ja -bakkanaaleihin. Tarpeeksi kun mesoaa, lenkkarit on jossain välissä vain hammasta purren kaivettava kaapista - ellei sitten halua vähin äänin perua suunnitelmiaan, ja sehän nyt ei mitenkään käy.

Sain illemmalla ystävällisen ohjeen, jonka mukaan urheilusuorituksista ei kannata stressata. I beg to differ. Voi olla, että sellaisten, joille liikkuminen on luontainen tapa olla ja elää, ei kannata stressata siitä, tuleeko liikuttua tarpeeksi. Minun kannattaa, sillä jos en potki itseäni hanurille, en liiku.

Ja kuten Fitness Führer -blogin motivaatiosarjassakin todetaan, elämäntapoja tulee vain niistä jutuista, joita tavanomaisesti tekee.

(Sivumennen sanoen, juokseminen sateessa oli aika mahtavaa, lukuunottamatta sitä kohtaa, jossa vettä ryöppysi silmiin. Minun ei ole toviin ollut näin helppo hengittää, enkä pistänyt lainkaan pahitteeksi sitäkään, ettei juoksu oikein edes tuntunut missään - vesisade raikasti oloa tuntuvasti.)

* Tosin jos työpaikan kautta ei saada tarpeeksi isoa porukkaa kasaan, juoksenkin puolikkaan Vantaalla, koska minusta Vantaa on jotenkin sympaattisempi, anteeksi vain espoolaiset.