Huonomminkin on mennyt.
Lokakuussa ostin juoksutrikoot, joita en kyllä ihan ihan oikeasti tarvinnut, koska kaapissa oli jo kahdet, että sikäli oli ihan tyhmää.
Joulukuussa ostin housut. Käyttöä on ollut, vaikka oikeasti halusin hameen. (Ainoa kelpuuttamani hame paljastui sovituskopissa sopimattomaksi julkisilla paikoilla käyttöön.)
Jossain välissä kvartaalia ostin myös prätkäsaappaat.
Suunnataan katse hieman taaksepäin. Lähes (mutta valitettavasti ei aivan) kaikki vuoden aikana ostamani on tullut reippaaseen aktiivikäyttöön, mikä on tosi hyvä. Alkuvuodesta kuvittelin jostain syystä, että neonvärit olisivat vihdoin ok. Voivat ne ehkä joissain tapauksissa olla, mutta eivät siten, kun ajattelin. Lisäksi on jäänyt hieman epäselväksi se, miten ostamansa vaatteen laadusta voisi vakuuttua etukäteen. Yksi tänä vuonna hommattu paita on siirtymässä ns. kotipaidaksi, ja yksissä housuissa (3. kvartaalin hankintoja) irvistelee jo taskun sauma.
Kenkähankinnoista osa on hankittu suoraan ajasta ikuisuuteen siirtyneiden yksilöiden korvaamiseksi. Juoksukenkien ikääntyminen oli lähinnä laskennallista (ja kynsikin mustui), mutta jotkin kengät viestivät hyvin selkeästi, että ne olisi syytä päästää tuskistaan: 1) Edelliset prätkäsaappaani imaisivat sukat varpaisiin viiden minuutin kävelyn aikana. 2) Edelliset nahkaiset tennarini olivat rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta tehokäytössä koiranulkoilutuskenkinä - eihän niistä tullut edes vesi sisään. Kunnes tuli.
Mitä jatkossa? No sitä jatkossa, että yritän vähentää edelleen. Ja vielä lisää.
Sillä: vilkaisin tässä päivänä muutamana jotain Ylen dokkaria, jossa työntekijöitä pidettiin (itselleni epäselväksi jääneessä maassa, mutta epäilen Bangladeshia, koska sikäläiseen tehdaspaloon viitattiin) vaatetehtaassa 19 h töissä mittaisia työpäiviä. Lepoaikaakin sentään jäi ennen seuraavan duunipäivän alkua hyvinkin viitisen tuntia. Kun vartija lähti tauolle, hän reippaana poikana lukitsi duunarit tehtaaseen. Länsimaisiksi ostajiksi tekeytyneille dokumentaristeille kerrottiin toista totuutta.
Homma rinnastui minusta niin tylysti orjatyöhön, ettei se oikein rohkaissut kuvittelemaan, että ostamalla tarjoan arvokasta duunia kehitysmaiden vähäosaisille. Riistokuluttajuuteni on ehkä systeemiin rakennettu, mutta voin yrittää parhaani mukaan olla noudattamatta minulle kirjoitettua osaa.
Lokakuussa ostin juoksutrikoot, joita en kyllä ihan ihan oikeasti tarvinnut, koska kaapissa oli jo kahdet, että sikäli oli ihan tyhmää.
Joulukuussa ostin housut. Käyttöä on ollut, vaikka oikeasti halusin hameen. (Ainoa kelpuuttamani hame paljastui sovituskopissa sopimattomaksi julkisilla paikoilla käyttöön.)
Jossain välissä kvartaalia ostin myös prätkäsaappaat.
Suunnataan katse hieman taaksepäin. Lähes (mutta valitettavasti ei aivan) kaikki vuoden aikana ostamani on tullut reippaaseen aktiivikäyttöön, mikä on tosi hyvä. Alkuvuodesta kuvittelin jostain syystä, että neonvärit olisivat vihdoin ok. Voivat ne ehkä joissain tapauksissa olla, mutta eivät siten, kun ajattelin. Lisäksi on jäänyt hieman epäselväksi se, miten ostamansa vaatteen laadusta voisi vakuuttua etukäteen. Yksi tänä vuonna hommattu paita on siirtymässä ns. kotipaidaksi, ja yksissä housuissa (3. kvartaalin hankintoja) irvistelee jo taskun sauma.
Kenkähankinnoista osa on hankittu suoraan ajasta ikuisuuteen siirtyneiden yksilöiden korvaamiseksi. Juoksukenkien ikääntyminen oli lähinnä laskennallista (ja kynsikin mustui), mutta jotkin kengät viestivät hyvin selkeästi, että ne olisi syytä päästää tuskistaan: 1) Edelliset prätkäsaappaani imaisivat sukat varpaisiin viiden minuutin kävelyn aikana. 2) Edelliset nahkaiset tennarini olivat rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta tehokäytössä koiranulkoilutuskenkinä - eihän niistä tullut edes vesi sisään. Kunnes tuli.
Mitä jatkossa? No sitä jatkossa, että yritän vähentää edelleen. Ja vielä lisää.
Sillä: vilkaisin tässä päivänä muutamana jotain Ylen dokkaria, jossa työntekijöitä pidettiin (itselleni epäselväksi jääneessä maassa, mutta epäilen Bangladeshia, koska sikäläiseen tehdaspaloon viitattiin) vaatetehtaassa 19 h töissä mittaisia työpäiviä. Lepoaikaakin sentään jäi ennen seuraavan duunipäivän alkua hyvinkin viitisen tuntia. Kun vartija lähti tauolle, hän reippaana poikana lukitsi duunarit tehtaaseen. Länsimaisiksi ostajiksi tekeytyneille dokumentaristeille kerrottiin toista totuutta.
Homma rinnastui minusta niin tylysti orjatyöhön, ettei se oikein rohkaissut kuvittelemaan, että ostamalla tarjoan arvokasta duunia kehitysmaiden vähäosaisille. Riistokuluttajuuteni on ehkä systeemiin rakennettu, mutta voin yrittää parhaani mukaan olla noudattamatta minulle kirjoitettua osaa.
Hei,
ReplyDeleteJa mukavaa uutta tätä vuotta:)
Mutta postauksen aiheesta, tää on niin tät! Kun en minäkään tahdo mitenkään, että joku tekee lukitussa(?!) tehtaassa 19 tunnin työpäiviä! Kyllä en osta enää mitään, tulee mieleen... Ja miten oikeasti olisi mahdollista olla ostamatta tuotteita, joiden tuotannossa ihan varmasti ei olisi tuon esimerkkisi kaltaisia mustia aukkoja? Äargh.
Tässä raskauden loppumetreillä juuri muuttaneena olen huomannut, että kovin moni tavara ei ole niin _ratkaiseva_. Kun ei jaksa laatikoita purkaa, niin yllättävän vähällä onkin tullut toimeen:)
(No, kirjat ja kutimet tietty, mutta kaikki se muu turha on vielä laatikoissaan)
Että todellakin vähentäminen ja harkinta olisi aina itselläkin paikallaan.
Enni
Mitä mainiointa vuotta 2014 myös sinne!
ReplyDeleteNiin, mulle tuli ihan sama mieleen! Kiva, etten ole ihan yksin näiden ajatusteni kanssa. Ja kun mä epäilen, että mustia aukkoja on väistämättä, jos vaikka tuote tehdään juuri siellä Bangladeshissä. Voin toki tässä tehdä suurta vääryyttä, mutta toisaalta, kuitenkin pienempää kuin jotkut vaatevalmistuttajat.
Hieno havainto! Olet ihan oikeassa. Vähemmälläkin pärjää, jos on mitä lukea ja kutimoida.
Tsemppiä loppuraskauteen! Kutimoi nyt, minkä ehdit, niin eivät sitten kädet syyhyä kun lapsi on tällä puolella :)
Tämä sun postaus ei kyllä yhtään auttanut mun maailmantuskaan, joka on syy miksi en saa omaa ostosraporttiani tuotettua. No, okei, ajanpuutteen lisäksi. Kun ainoa ratkaisu, mitä keksin, on olla ostamatta mitään, ja samaan aikaan lasten talvihaalarit, jotka on kierrätetty ja alunperinkin halvalla ostettu, eivät pidä vettä ja suurena aikomuksenani on mennä huomenna ostamaan uudet. (Ja itselleni jumppapaita ja ehkä jopa housut, kun kahdet on kuluneet puhki.)
ReplyDeleteOlikohan se Anu Silfverbergin kolumni joskus, jossa maalailtiin, että miten me selitämme tämän lapsenlapsillemme. Että "no kyllähän me tiedettiin, että meidän farkut ja tomaatit tuotettiin orjatyöllä, mutta se oli vaan silloin tapana." Miten selkärangaton sitä voikin olla...
No toisaalta ja toisaalta. Talvihaalarit on näillä leveysasteilla vaan vähän pakko olla. Ja näillä keleillä niiden pitää olla vedenpitävät. Eikä toki absoluuttiseen kulutuslakkoon ehkä voi ryhtyä - tai no ehkä voi, mutta ehkä ei kuitenkaan voi - mutta kyllä mun mielestä uusi jumppavaate puhkikuluneen tilalle on eri luokan tarve kuin uusi jumppapaita viime vuotisen kuosin tilalle! :D
ReplyDeleteMä muistan tuon kolumnin myös. Etenkin yön pimeinä tunteina.
No mun pointtina ehkä olikin, että nämä tavarat on ostettava - tai siis ostan - eli jääkö minulla tästä kaikesta muuta käteen kuin massiivinen huono omatunto?
ReplyDeleteMutta oikeastaan kommentoin korjatakseni käsityksen, että olisin saanut jumppahousut puhki. Nauratti ihan. Sen sijaan puhki ovat menneet farkut (ostettu 2007) ja housut (2011), jättäen kaappiin kahdet käyttökelpoiset housut ja noin viidet joita en käytä (osaan jopa mahdun). Eli kyllähän noillakin ihminen pärjäisi. Mutta kun ei halua pärjätä.
Toivottavasti kuivat ja lämpöiset lapset!
ReplyDeleteNiin, en mä tiedä. Anteeksi. En halunnut aiheuttaa sulle huonoa omatuntoa, vaan itselleni! Kyllähän mullakin on hirveästi tilanteita, joissa olen ostanut vaatteita, vaikka ilmankin olisin pärjännyt. Elämäni on yksi sarja sellaisia tilanteita. Varmaan sellaisia tulee vielä jatkossakin.
Että en mä tässä mitään moraalista kukkulaa puolusta, valitettavasti. Yritän kynsilläni raapia tietäni ylöspäin jossain siellä juurella :D