Liikkumisen sijaan harrastan nykyään vain liikuttumista.
(Liikkumispäivityksenkin haluan antaa, vaikka se menee narinakategoriaan. Kävin viikko sitten lenkillä, jalka kipeytyi, mieli synkkeni.)
Liikuttumista voi onneksi harrastaa kipeän jalankin kanssa. Onneksi ja onneksi. Alan kyllästyä olemaan tällainen nyyhky. Töissä pitää olla varovainen sen suhteen, minkä uutisartikkelin avaa (niin niin, mutta kyllä niitä voi availla, se on benchmarkkaamista näissä minun hommissani, hyvä syy on) ettei sitten tarvitse seuraavalle kysyjälle antaa vastauksia kyynelsilmin.
Radiotakin meillä avokonttorissa soitetaan. Liikuttavat kappaleet saavat sermini suojissa niiskutusääniä aikaan. Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä kaikki luulevat niiden kuuluvan biiseihin. Tuskin luulevat. Onneksi Radio Novan (@%!#) biisilistaa voi paeta omien soittolistojen maailmaan, mutta sitten tietenkin itse valitut liikuttavat biisit aiheuttavat niiskutusta eikä kukaan sermin toisella puolella ymmärrä alkuunkaan, miksi.
Kotona ei olisi onneksi muuten niin väliä, paitsi että välillä mietin sitäkin, pitääkö lapsi vähän outona, kun äiti säännöllisesti alkaa itkeä Pikku Kakkosen mainion Musarullaa-ohjelman tosi haikealle loppubiisille "Jos sun lysti on".
En tiedä, mistä tämä tällainen. On jatkunut jo pidempään. Ennen joulua ajattelin, että josko olen ylläripaksuna, mutta en ollut, minkä tässä nyt mainitsen, ettei kukaan vain kuvittelisi. Ehkä syy on siinä, että jos ei liiku, liikuttuu. Tai ehkä liikutus johtuukin siitä, että olen siirtynyt nukkumaan joka toinen yö vain, joka toisena heräilen tiiviisti säpsähdellen.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että tämä tammikuu, jolle olin jo melkein antanut anteeksi sen, että se on tammikuu, tympäisee minua kuitenkin. Samalla toivon, ettei aika yhtään kuluisi, koska jokainen mennyt päivä tarkoittaa, että olemme lähempänä HCR:ia, johon en voi treenata, ja toisaalta sitä, että lapsi kasvaa, mikä on kauhean haikeaa ja tunnelatautunutta ja anteeksi pitää käydä tuolla nyt vähän itkemässä.
(Liikkumispäivityksenkin haluan antaa, vaikka se menee narinakategoriaan. Kävin viikko sitten lenkillä, jalka kipeytyi, mieli synkkeni.)
Liikuttumista voi onneksi harrastaa kipeän jalankin kanssa. Onneksi ja onneksi. Alan kyllästyä olemaan tällainen nyyhky. Töissä pitää olla varovainen sen suhteen, minkä uutisartikkelin avaa (niin niin, mutta kyllä niitä voi availla, se on benchmarkkaamista näissä minun hommissani, hyvä syy on) ettei sitten tarvitse seuraavalle kysyjälle antaa vastauksia kyynelsilmin.
 |
| Kuvan tulppaanit eivät liity tapaukseen. |
Kotona ei olisi onneksi muuten niin väliä, paitsi että välillä mietin sitäkin, pitääkö lapsi vähän outona, kun äiti säännöllisesti alkaa itkeä Pikku Kakkosen mainion Musarullaa-ohjelman tosi haikealle loppubiisille "Jos sun lysti on".
En tiedä, mistä tämä tällainen. On jatkunut jo pidempään. Ennen joulua ajattelin, että josko olen ylläripaksuna, mutta en ollut, minkä tässä nyt mainitsen, ettei kukaan vain kuvittelisi. Ehkä syy on siinä, että jos ei liiku, liikuttuu. Tai ehkä liikutus johtuukin siitä, että olen siirtynyt nukkumaan joka toinen yö vain, joka toisena heräilen tiiviisti säpsähdellen.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että tämä tammikuu, jolle olin jo melkein antanut anteeksi sen, että se on tammikuu, tympäisee minua kuitenkin. Samalla toivon, ettei aika yhtään kuluisi, koska jokainen mennyt päivä tarkoittaa, että olemme lähempänä HCR:ia, johon en voi treenata, ja toisaalta sitä, että lapsi kasvaa, mikä on kauhean haikeaa ja tunnelatautunutta ja anteeksi pitää käydä tuolla nyt vähän itkemässä.
'Mitä sä repeilet siellä' kysyi mieheni juuri. No, kun seuraan tällaista ihanaa blogia, niin sitä vaan. Ja siis mäkin liikutun vähän kaikesta. Yritän aina peittää sen, mutta viimeistään räkä nenässä paljastaa mut. Ja siis just kaikesta tollasesta nolosta (anteeks Liina), kuten että suuri joukko ihmisiä antoi jollekin yhtä aikaa aplodit tai Pikku Kakkosessa laulettiin rakkaudesta. Pikku perunoista en sentään koskaan liikuttunut, nauroin vaan.
ReplyDeleteMä en nyt sano tähän mitään silleen kaunista, liikuttuisit kuitenkin. Mietin vaan, että kun nyt et pääse liikkumaan niin voisitko alkaa tallentaa sun liikuttumisia Heiaheiaan? Sykevyö päälle koko päiväksi ja aina kun saat hyvän liikutuksen, niin otat kato kestot, sykkeen ja keskikulutuksen muistiin. Pikku hiljaa voit alkaa koventaa treenejä ja kuuntelemaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tietä ja katsomaan romanttisten hääkomedioiden loppuhuipennuksia.
ReplyDeleteAnaerobista treenistä tulee siinä vaiheessa, kun laulaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie mukana räkä suussa kykenemättä vetämään henkeä niiskutusten välissä.
ReplyDeleteMahtavaa, mäkin löysin itselleni sopivan liikuntamuodon (ja se ei ole talvella juokseminen).
ReplyDelete<3
ReplyDeleteYllätysunivajetta kenties? Se saa mut ainakin herkistymään helposti. Mites kisakatsomot: UMK ja olympialaiset? Itkettääkö nekin?
Ja mee vesijuoksemaan! Se parantaa ja siellä voi samalla nyyhkiä, jos siltä tuntuu, naama on märkänä muutenkin.
Anu, no siis noin just!! Jotenkin se, että ihmiset osoittavat rakkautta tai ystävyyttä tai ovat onnellisia yhdessä on musta ihan käsittämättömän ihanaa. Siinä Musarullaassakin varmaan juttu on just siinä, että ne on kaikki niin iloisia siitä ihanasta konsertista, ja sitten mulle iskee haikeus, ja ääk, taas itkettää.
ReplyDelete(Eikä tarvii pahoitella sitä, että käytit sanaa "nolo". Siitä juuri on kyse!)
Kiitos <3
Täti-ihminen :D Noin muuten kyllä voisin, mutten kykene käyttämään Heiaheiaa enää, kun se on niin kovin visuaalisesti epäviehättävä. Jos kuitenkin löydät nuo sieltä urheilulajeina, lupaan harkita. Voit myös ehdottaa niitä ylläpidolle! Ne ovatkin siellä hyväksyneet jo IHAN KAIKEN MUUN, ml. hengittämisen, urheilumuotojen joukkoon.
Romcomien lopuissa kyllä vain nauran kolkosti jo nyt :D
Anonyymi!! Jos en tietäisi satavarmasti, etten koskaan kuuntele Maan korvessa kulkevia missään olosuhteissa, koska en kestä sitä, epäilisin, että olet nähnyt mut jossain lenkillä. Olen just tollanen!
Leluteekki, mitä, ja niin kuin mä olin ajatellut ehdottaa meille yhteisiä juoksulenkkejä, nyt kun käyn sun huudeilla töissä. Nyt pitääkin vain ehdotella yhteisiä liikuttumishetkiä.
Jennijee <3
Ehkä se on univajetta! Karusti on myös tässä alkuvuonna käynyt selväksi se, miten vähän nukun (omaa syytäni). Olympialaiset saattaa joissakin tilanteissa itkettää, myönnän, mutta muut bakkanaalit sentään harvemmin. Jotain erityisen liikuttavaa on siinä, että halutaan tehdä jotain ihanaa lapsille.
Toi vesijuoksu on briljantti idea! Paitsi, ettei samalla voi kuunnella äänikirjaa. Mutta ehkä silti pitäisi. Tänään kävin sentään joogassa - se ei parantanut, mutta teki muuten eetvarttia.
Äitiys teki minusta itkevän. Se on jännä juttu se. Ei enää hallitse sitä itkua kuten ennen, ole yhtä kyyninen. Mutta sen olen kans huomannut, että kipeänä olo (ihan flunssa), univaje tai stressi voi myös laukaista itkuisuutta enemmän. Mutta, semmoista tämä nyt vaan on :). Nauretaan sitten vastapainoksi yhtä paljon?
ReplyDeleteIhan mahtava huomio tuo kyynisyysasia! Mäkään en ole enää ihan niin kyyninen, tai no joskus kyllä olen, en voi sille mitään, mutta enimmäkseen kyynisyyden vähentyminen on musta hieno asia. Kyynisyydessä ei ole mitään hirveän hienoa, vaikka teininä niin kuvittelinkin.
ReplyDeleteEhdottomasti nauretaan! Kiitos!