Twitteristä löysin jutun siitä, miten "ihminen ei enää siedä luontoa". Vähän jäi epäselväksi, että onko kyseessä pelkkä yliherkistyminen allergeeneille vai kokonaisvaltaisempi tarve päästä jonnekin, missä ei ole paarmoja, mutta koin yhtäkkiä kuitenkin syvää sympatiaa jutun ihmistä kohtaan.
Oma luontosuhteeni on hieman, tuota, tai siis.
Kun olin lapsi, olisin mieluiten lukenut kirjaa sisällä. Äiti patisteli ulos, raittiiseen ilmaan. Myöhemmin mummo on kertonut, että äiti sisarineen olisi myös mieluiten lukenut kirjaa sisällä - mutta heillä sentään oli teltta, joten kun käsky kävi, he pystyttivät teltan ulos ja lukivat siellä kirjaa.
Olen itse kehittänyt luontosuhteeni lähes vasta aikuisiällä - teininä tykkäsin kyllä kävellä läheisissä Aulangon metsissä, ja jotainhan se oli sekin, mutta ymmärrykseni puista ja pusikoista rajoittui silti siihen, että kivalta näyttää kun syksyn auringonvalo kimaltelee hämähäkinverkoissa ja huurtuneissa korsissa.
Nykyään olen sekä tarkkaavaisempi että kiinnostuneempi. Suhtaudun myönteisesti lintuihin (elleivät ne lennä aivan pääni päällä) ja hyönteisiin (pl. paarmat). En ala kirkua edes keskikokoisen hämähäkin edessä. Tykkään katsella erilaisia kukkasia, sinivuokkoja ja kevätesikoita ja nokkosia ja mitä ne nyt ovat. Englannissa bongasin ihan itse unikoita tienposkesta.
Kasviopilliset keskustelut saattavat mennä tosin yhä seuraavasti:
Minä: "Mikähän kukka tämä on?"
Toveri: "Se on skilla."
Minä: "Ahaa. Lapseni, se on skilla."
Ulkoilusta on koiran myötä tullut jonkinlainen (porttiteorian todeksi osoittava) addiktio. Aivot menevät nöyhtään, jos ei esimerkiksi koko päivänä pääse yhtään ulos. Raivostuttaa olla riippuvainen raittiista ilmasta, mutta minkäs teet.
En nyt varsinaisesti mikään eräihminen ole vieläkään. Tykkään kävellä metsässä, jos siellä on polku (ja sisävessa säteellä, joka ei ole liian pitkä.) Voin istua kalliolla, jos se on kuiva eikä kovin kylmä, äiti on sanonut, ettei kylmällä saa istua. Ja jos saan kahvia. Ulkona nukkuminen ja puskapissat minusta sen sijaan kuuluvat vain skenaarioon, jossa lentokone on haaksirikkoutunut viidakkoon, ja sieltä pitää nyt kävellä pois.
Lisäksi rakastan tapaa, jolla sisätiloissa ei ole paarmoja.
Niin, sinä ihminen, joka et siedä luontoa, minä ikään kuin ymmärrän kyllä.
Oma luontosuhteeni on hieman, tuota, tai siis.
Kun olin lapsi, olisin mieluiten lukenut kirjaa sisällä. Äiti patisteli ulos, raittiiseen ilmaan. Myöhemmin mummo on kertonut, että äiti sisarineen olisi myös mieluiten lukenut kirjaa sisällä - mutta heillä sentään oli teltta, joten kun käsky kävi, he pystyttivät teltan ulos ja lukivat siellä kirjaa.
Olen itse kehittänyt luontosuhteeni lähes vasta aikuisiällä - teininä tykkäsin kyllä kävellä läheisissä Aulangon metsissä, ja jotainhan se oli sekin, mutta ymmärrykseni puista ja pusikoista rajoittui silti siihen, että kivalta näyttää kun syksyn auringonvalo kimaltelee hämähäkinverkoissa ja huurtuneissa korsissa.
Nykyään olen sekä tarkkaavaisempi että kiinnostuneempi. Suhtaudun myönteisesti lintuihin (elleivät ne lennä aivan pääni päällä) ja hyönteisiin (pl. paarmat). En ala kirkua edes keskikokoisen hämähäkin edessä. Tykkään katsella erilaisia kukkasia, sinivuokkoja ja kevätesikoita ja nokkosia ja mitä ne nyt ovat. Englannissa bongasin ihan itse unikoita tienposkesta.
Kasviopilliset keskustelut saattavat mennä tosin yhä seuraavasti:
Minä: "Mikähän kukka tämä on?"
Toveri: "Se on skilla."
Minä: "Ahaa. Lapseni, se on skilla."
Ulkoilusta on koiran myötä tullut jonkinlainen (porttiteorian todeksi osoittava) addiktio. Aivot menevät nöyhtään, jos ei esimerkiksi koko päivänä pääse yhtään ulos. Raivostuttaa olla riippuvainen raittiista ilmasta, mutta minkäs teet.
En nyt varsinaisesti mikään eräihminen ole vieläkään. Tykkään kävellä metsässä, jos siellä on polku (ja sisävessa säteellä, joka ei ole liian pitkä.) Voin istua kalliolla, jos se on kuiva eikä kovin kylmä, äiti on sanonut, ettei kylmällä saa istua. Ja jos saan kahvia. Ulkona nukkuminen ja puskapissat minusta sen sijaan kuuluvat vain skenaarioon, jossa lentokone on haaksirikkoutunut viidakkoon, ja sieltä pitää nyt kävellä pois.
Lisäksi rakastan tapaa, jolla sisätiloissa ei ole paarmoja.
Niin, sinä ihminen, joka et siedä luontoa, minä ikään kuin ymmärrän kyllä.
I feel for you, sis! Munkaan luontosuhde ei ole kovin suomalais-erähenkinen, tai mitään sellaista. Tykkään eniten kaupunkipuisto-luonnosta ja meidän siirtolamökki-luonnosta. Sellaisesta sopivasti hoidetusta, jossa ei tarvitse rämpiä soilla tai muuta ällöä. Mun lapsuudenperhe on samanlainen: vaikka asuttiin pikkukaupungin lähiössä, oli ne sieniretket aina aikamoista pakkopullaa kaikille. Minä pelkäsin (!) sieniä ja aikuisväestöä ryydytti.
ReplyDeleteTällaisina kasvissyöjä-ekoihmisinä harkitsimme jossain vaiheessa lapsillemme päiväkodiksi Luonnossa Kotonaan -päiväkotia, jossa ollaan ulkohommissa koko ajan. Onneksi ei saatu paikkaa koska jo tutustumispäivänä arvelutti: mitä siitäkin tulis, jos kersat kärttäisi koko ajan johonkin samoilemaan soille ja me vaan haluttaisiin miehen kanssa mennä Hakaniemen torille kahville ja ehkä mahdollisesti Talvipuutarhaan kävelemään?
Mää ja, mää ja! Meillä ei ole kotona harrastettu mitään ulkoiluasioita ja luvan kanssa on saanut huoneeseen jäädä kirjaa lukemaan. Näyttääkö se nyt toimivalta sosiaalistamismallilta näin jälkikäteen, en tiedä - tämmöinen musta tuli.
ReplyDeleteSen tiedän, että jos siirrytään muisteloista nykyaikaan, niin siippa on kyllä (liian) vannoutunut ulkoilmaihminen ja on yleensä hyväntuulisimmillaan silloin, kun pääsee ulkoiluttamaan koiria vesisateeseen. Kai niissä vastakohtien yhteensopivuudessa joku taika sitten on, kun tässä vuosien aikana ollaan hitsauduttu yhteen.
Toisinsanoen, mun luontosuhde on vielä luomatta. Olen sisätilaprinsessa henkeen ja vereen.
Mutta kun parastahan oli lukea sitä kirjaa karviaispuskan alla, jolloin pystyi syömään puskan tyhjäksi samalla kun luki kirjaa. Täydellistä!
ReplyDeleteMuuten olen kyllä sitten vissiin sun mittapuulla luontoihmisiä. Mut häätää luonnosta pois ainoastaan infernaalinen hyttys- tai hirvikärpäspopulaatio. Kuulun väestöön, jonka mielestä parasta elämässä on just luonnossa vaeltaminen ja rämpiminen. Vaikka eiväthän nämä Etelä-Suomen metsät taida mitään tosimetsiä olla tosiluontoihmisten mielestä. Mutta sekin on huomattu miehen kanssa, että parhaita lomia ovat olleet aina ne, joihin on liittynyt jokin luontoelämys - mieluiten vaeltaen.
Pääsen taas tähän koira-aiheeseen, mutta olen huomannut, että tiettyä etääntymistä on alkanut tapahtua. Mä en enää seikkaile lasten kanssa metsissä, kun sinne ei tule koiralenkkien puuttumisen vuoksi lähdettyä. En myöskään rämmi (rämpiä, näyttääpä oudolta toi taivutusmuoto) rantapusikoissa lasten kanssa, kun sinne ei mennä koiran perässä jne. Käykö tässä siis niin, että lapseni ei tunnista voikukkaa jos en hanki uutta koiraa?!?!
Lupiini, kuulostan kaltaiseltasi todella! Ainoana poikkeuksena lienee se, että ketään muuta meidän suvusta ei tunnu oikeasti ryydyttäneen eräretket. Itse olen aina ollut että yäk hyttysiä, ääh märkä mätäs, en voi istua. Nykyään olen joustavampi, poimin sekä mustikkaa että puolukkaa, kunhan ei ihan joka päivä tarvii.
ReplyDeleteMä olen kuullut siitä Luonnossa Kotonaan -konseptista myös (siskoni haki sieltä harjoittelijan paikkaa) ja meinasin jo silloin pyörtyä. Kauhusta. Että miksi tekisin lapselleni tämän :D Vaikka muksu on tietenkin aivan erilainen, ja olisi siellä luultavasti aivan kotonaan.
No, me ei edes harkittu sitä, silti. (Lähinnä muista syistä: matkat esimerkiksi.)
Petra, voi mä oon kade tuosta luvasta, jonka kanssa sait lukea! Mulla oli aina se pakollinen ulkoilman suorittaminen, tai tuli motkotusta :D (Moi vaan äiti, jos luet tätä! Huoli pois, olen muuttunut sinuksi!)
Mä epäilen kyllä, että noille vanhemmuusvalinnoille on vähän turhan paljon painoarvoa annettu. Eihän sitä tiedä, vaikka susta olisi tullut tällainen muillakin toimilla - itse asiassa varmaan ihan luultavasti olisi tullutkin. (Ja oikein hyvä tällainen, kaikesta päätellen!)
Tunnen suurta ymmärtämystä sisätilaprinsessafiiliksiäsi kohtaan! Oma luontosuhteeni on nykyään jo jossain tilassa, mutta edelleen mieluiten sellaisessa, että luonto on oikein kiva kunhan sieltä pääsee halutessaan sisälle.
Pilami, totta! Karviaiset ovat kyllä mitä parhaimpia marjoja (nyt tekee mieli karviaisia, miten niihin jääkin niin koukkuun) - mutta entäs jos sieltä tippuu joku ötökkä naamalle? Tämä ajatus oli minulle skidinä liian kauhea edes pohdittavaksi. Plus että meidän karviaispuskat olivat jotenkin epämukavasti asetellut lukuhommia ajatellen :D
Mä oon vähän ehkä kade sulle. Haluaisin olla tuollainen - ja siis etenkin niin, että uskaltaisin rymytä pusikoissa miettimättä heti ensimmäisenä, että yyh, onkohan täällä punkkeja. Haluaisin myös tavallaan osata erähommat silleen, että voisin lähteä vaikka vaeltamaan, koska ihmiset, joita arvostan, selvästi pitävät siitä niin paljon - pakkohan siinä jotain on olla.
Mutta onhan tässä aikaa. Ehkä eläkeikään mennessä.
Ymmärrän koira-asian. Olen itsekin huomannut, että olisi katastrofi, jos koira kuolisi, koska en kai mä nyt itsekseni muuten vain kävelylle lähtisi. Ehkä kerran kuussa muksun kanssa, mutta eihän se tietenkään ole sama.
Voikukan suhteen otaksun, että pelkosi ovat liioitellut, mutta toisaalta, jos tarvitset tekosyytä, voin myös sanoa luottavaisesti, että varmasti käy niin ja kyllä nyt pitää hankkia uusi koira pikimmiten! (Että kerrot sitten vaan, millaisen lausunnon postitan. Voin jo nähdä perheen sisäisen dialogin. "Yhdessä blogissa... Tai siis äh. Yksi ihminen. No sellainen, jolla on kaikkeen mielipide, sanoi, että meidän pitää hankkia uusi koira.")
Minä suosittelen kosketusta Suomen luontoon oikein lämpimästi myös kaikille lukutoukille! Erämaa on parhaimmillaan meditatiivinen kokemus.
ReplyDeleteMeitä raahattiin lapsena luontopoluille väkisin, ja muistan jopa joskus teeskennelleeni nukkuvaa saadakseni jäädä autoon odottamaan. Sittemmin koin teininä keskellä Lapin erämaata, tunturin laella suuren eksistentiaalisen valaistumisen ihmisen pienuudesta.
En voi silti yhäkään kutsua itseäni eräihmiseksi. Käyn luontoretkillä nykyään harvoin. Telttareissut ovat aina tuntuneet vaivalloisilta. Ja syksyllä edessä oleva, takuulla upea reissu venäläiseen Paanajärven kansallispuistoon vähän jännittää. Mutta silti tunnistan työkaverin kuvaileman tunteen siitä, että tulee suorastaan kipeäksi siitä, jos ei lainkaan pääse maastoon.
Kokeile vaikka Sipoonkorpea aluksi! Siitä sitten jo Lappiin tai Oulangalle. Ja jos otat sukkapuikot metsään mukaan, niin pidätkin karhutkin loitolla. :)
Suositus vastaanotettu! Vaikka alan epäillä olevani toivoton, kun ensimmäisenä tuli mieleen, että riittäisikö erämaan meditointiin vaikka puolen päivän mittainen patikkaretki jossain luontokeskus Haltiassa. (Ei sillä, ettenkö tunnistaisi tuota kipeäksi tulemisen fiilistä, mutta aina se on talttunut tuossa Herttoniemen pusikoissa..)
ReplyDeleteSun ratkaisut muksuna kuulostaa siltä, että miksen niitä itse tajunnut! Täytyy kuitenkin samaan hengenvetoon todeta, että arvostan kyllä jotenkin sitä, että löytää sen oman yhteytensä luontoon (vaikka omani on aika keskenkasvuinen.) Venäläinen kansallispuisto esimerkiksi kuulostaa hurjan hienolta, takuulla aika ainutlaatuinen kokemus.
Se on kyllä sanottava, että karhuja en pelkää, mutta jos sukkapuikot torjuvat myös punkkeja, olen voittaja :D
Sattumoisin olin just tänään päivän Haltiassa. Ja siellä oli suunnilleen yhtä meditatiivista kuin Hulluilla päivillä. Punkkejahan sieltä tietty ei saa, ja ainut karhukin on täytetty, joten siinä mielessä vois vastata sun hakukriteerejä.
ReplyDeleteMutta kyllä mä nyt yhä kannustaisin astumaan maastoon vaikka sitten sieltä Haltiasta! Punkin voi saada Hertsikan pihoiltakin, mutta liito-oravan jätöksiin astuminen on jo täällä kotikulmilla huomattavasti epätodennäköisempää kuin Nuuksiossa.
Mä kävin just Herttoniemen pusikoissa juoksemassa ja olen sellaisessa endorfiinipöllyssä, etten oikein tiedä, miten päin olla!
ReplyDeleteMä luulen, että aloitan Haltiasta. Lapsi on nimittäin aika noheva kävelijä ja epäilen, että voisimme käydä jonkin hyvin lyhyen luontopolun siellä. Ehkä aloitamme yhdessä tämän retkeilyuramme (ts. toivon, että hän lähtee 20 vuoden päästä minulle eräoppaaksi.)
Luonto on kyllä jotain aivan parasta, toki siis sopivina annoksina. Lapsena eräjormailua tuli harrastettua enemmänkin, olen ihan ylpeä siitä että osaan esim. tehdä nuotion märästä puusta ja ylittää suon vajoamatta sen sisuksiin. Tosin yleensähän lapsi oppii elinympäristöön sopivia eloonjäämistaitoja, näin maalaislapsena suhtaudun edelleen vähän varauksella esim. liikenteeseen.
ReplyDeleteSuosittelen luontokokemuksiin ennakkoluulotonta otetta, jotenkin tuntuis että esim. marjastaminen vois olla lapselle kiva kokemus, ja siinä sivussahan saa kätevästi esim. mustikkapiirakkaan täytteet. :) Sisko oli myös esitellyt muksuilleen mullistavan konseptin nimeltä kasvio, ovat siis keräilleet jotain kukkasia muita, tunnistaneet kirjojen avulla ja prässänneet, eikä käsittääkseni kukaan ole kokenut haaskaavansa elämäänsä. ;)
AAAAARGH mulla menee hermot Bloggerin pykimiseen. (Kirjoitin siis vastauksen jo kerran, ja se hävisi bittiavaruuteen.)
ReplyDeletePiti sanomani, että fanitan kyllä kaikkia, jotka osaavat tehdä nuotion märästä puusta - tai edes kuivasta mutta niin, etteivät polta koko metsää. Itse saattaisin olla riski.
Ja kasvio on ässä idea! Siinähän voisi itsekin oppia vaikka mitä, ja enimmäkseen olisi toteutettavissa lähiseudulla. Marjametsäänkin pitäisi erikseen lähteä, ja sellaisessa olen aika huono - mökillä sitten varmaan marjastetaankin. Etenkin ipana, joka noukkii mustikat suuhunsa suoraan mökkitontilta :D
Luulin, että kaikki muut halusivat lapsena juosta ulkona pelloilla ja leikkiä päivät pääksytysten. Mutta että niin ei olekaan!
ReplyDeleteOlisin halunnut aina olla sisällä ja lukea, en nähnyt (enkä näe oikein vieläkään) mitään ihmeellistä ja erikoista ulkona olemisessa... Tuntuu rikokselta vieläkin sanoa se edes ääneen!
Haa! Myth busted!
ReplyDeleteTiedän niin, miltä susta tuntuu. Mä voin nykyään jo olla ulkona, kunhan saan jotain muutakin tekemistä kuin hiekan tökkiminen varpaalla. Esim. lukeminen käy.
Mutta tämä rikollisen leima on tosiaan tullut jäädäkseen...