Kävin juoksemassa. Pitkästä aikaa oli sellainen euforinen lenkki - on ollut hyviä ja tosi hyviä ja vähän ankeampia, mutta tällaista ei toviin. Lenkin jälkeen kävelin tarkalleen ottaen 7,6 cm maanpinnan yläpuolella (vein siis koiran ulos, vaikka oli miehen vuoro, vain siksi, että oli niin hyvä olo.)
Vein koiran eläinlääkäriin, kun kuvittelin, että sen rokotukset ovat vanhentuneet. Eivät ne olleet, mutta koiralta löytyi sattumalta muheva korvatulehdus. Nolottaa, että olemme lokeroineet koiran "ei korvaongelmia" -kastiin ja unohtaneet sen korviin vilkuilun tyystin, mutta toisaalta olen iloinen, että ongelma löytyi ja sille voidaan nyt tehdä jotain.
Maanantaina oli ompeluseura. Melkein olisin voinut itkeä ilosta - olin kaivannut sitä niin paljon. Meidän ompeluseurassa on parhaat tyypit, ja vielä sillä tavalla, että olen ikään kuin uudelleen tutustunut joihinkin (ja joihinkin ensimmäistä kertaa, tietenkin) ja ollut ihan kauhean riemuissani siitä, millaisia ihmisiä on. Miten ihania.
...mistä päästään sujuvasti siihen, että lapsella on - no, siis toki hänellä on myös mahtavia päiväkotikavereita - mutta ennen kaikkea hänellä on mahtavia päiväkotikavereita, joilla on mahtavia äitejä. Viikonlopun ohjelmaan kuuluivat kahdet puistotreffit ja tyyppejä, joiden kanssa hengaan ilokseni. (Toivottavasti he lukevat tämän ja kokevat velvollisuutta tuntea samoin. Hahaha. Olen niin ovela! Ahem.)
Ja toisen mahtavan äitituttavan kanssa törmäsimme kirpputorille, josta ostin kutimointikassin. Kassin oli ommellut joku ... eeeh ... frouva, ja se on sanalla sanoen täydellinen ja sieväkin vielä. Kyllä ei voi olla puikkokäsi näin kevyt.
Viikonloppuna oli myös erhevalmennusryhmän kesäkekkerit. Kaikille mahdollisesti esikoistaan odottaville, erhevalmennukseen päätyville haluaisin sanoa, että turha kyynisyys nurkkaan ja verkostoitumaan, koska siinä on jotain ihan erityistä taikaa, että juo yhden oluen yhdessä tovereidensa kanssa (ennen kuin juoksee kertomaan lapselleen, miksi hän ei voi omia a) mopoa, b) telttaa ja c) pikkuista paloautoa). Olen erhevalmennusporukastamme ihan poskettoman reteä, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) en ole tehnyt käytännössä mitään sen eteen.
Viime päivien paras on silti tässä (ja ymmärtänette, että kun näin hyvää on ollut muutenkin, niin tässä mennään jo aika korkealla):
Sunnuntaina lähdin viemään koiraa ulos. Tytär tuli seuraksi potkupyörällään ja kaahasi pitkin Herttoniemen katuja, jarrutti kun piti, potki kun oli sopivaa, rullasi pyörällään aina, kun mahdollista (näemmä se on mahdollista jopa ylämäessä) eikä ollenkaan halunnut kääntyä kotia kohti. Naarmuiset kesäjalat ovat vahvat kesäjalat.
Ajattelin, että jos joku vanhemmuudessa on siistiä, sen on oltava tämä.
Vein koiran eläinlääkäriin, kun kuvittelin, että sen rokotukset ovat vanhentuneet. Eivät ne olleet, mutta koiralta löytyi sattumalta muheva korvatulehdus. Nolottaa, että olemme lokeroineet koiran "ei korvaongelmia" -kastiin ja unohtaneet sen korviin vilkuilun tyystin, mutta toisaalta olen iloinen, että ongelma löytyi ja sille voidaan nyt tehdä jotain.
Maanantaina oli ompeluseura. Melkein olisin voinut itkeä ilosta - olin kaivannut sitä niin paljon. Meidän ompeluseurassa on parhaat tyypit, ja vielä sillä tavalla, että olen ikään kuin uudelleen tutustunut joihinkin (ja joihinkin ensimmäistä kertaa, tietenkin) ja ollut ihan kauhean riemuissani siitä, millaisia ihmisiä on. Miten ihania.
...mistä päästään sujuvasti siihen, että lapsella on - no, siis toki hänellä on myös mahtavia päiväkotikavereita - mutta ennen kaikkea hänellä on mahtavia päiväkotikavereita, joilla on mahtavia äitejä. Viikonlopun ohjelmaan kuuluivat kahdet puistotreffit ja tyyppejä, joiden kanssa hengaan ilokseni. (Toivottavasti he lukevat tämän ja kokevat velvollisuutta tuntea samoin. Hahaha. Olen niin ovela! Ahem.)
Ja toisen mahtavan äitituttavan kanssa törmäsimme kirpputorille, josta ostin kutimointikassin. Kassin oli ommellut joku ... eeeh ... frouva, ja se on sanalla sanoen täydellinen ja sieväkin vielä. Kyllä ei voi olla puikkokäsi näin kevyt.
Viikonloppuna oli myös erhevalmennusryhmän kesäkekkerit. Kaikille mahdollisesti esikoistaan odottaville, erhevalmennukseen päätyville haluaisin sanoa, että turha kyynisyys nurkkaan ja verkostoitumaan, koska siinä on jotain ihan erityistä taikaa, että juo yhden oluen yhdessä tovereidensa kanssa (ennen kuin juoksee kertomaan lapselleen, miksi hän ei voi omia a) mopoa, b) telttaa ja c) pikkuista paloautoa). Olen erhevalmennusporukastamme ihan poskettoman reteä, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) en ole tehnyt käytännössä mitään sen eteen.
Viime päivien paras on silti tässä (ja ymmärtänette, että kun näin hyvää on ollut muutenkin, niin tässä mennään jo aika korkealla):
Sunnuntaina lähdin viemään koiraa ulos. Tytär tuli seuraksi potkupyörällään ja kaahasi pitkin Herttoniemen katuja, jarrutti kun piti, potki kun oli sopivaa, rullasi pyörällään aina, kun mahdollista (näemmä se on mahdollista jopa ylämäessä) eikä ollenkaan halunnut kääntyä kotia kohti. Naarmuiset kesäjalat ovat vahvat kesäjalat.
Ajattelin, että jos joku vanhemmuudessa on siistiä, sen on oltava tämä.
Nyt mua harmittaa kun ei päästy ollenkaan erhevalmennukseen. Blaah.
ReplyDeleteVanhemmuus kuulostaa kivalta ja coolilta - naarmut kuuluvat kesäjalkoihin, mä katson omia aika ruhjottuja sääriäni ja muistelen montaa kaatumista rakkaudella.
Toi viimeinen kohta on parasta. Ja odotahan vain sitä hetkeä, kun lapsi saa itselleen ensimmäinen isojen tyttöjen pyörän, sinä juokset euforiassa jalat sen 7,6 senttiä maanpinnan yläpuolella ja lapsi pyöräilee vierelläsi samalla iloisesti lauleskellen/nauraen/höpötellen. Näin nyt meillä ja tämä äiti juoksee ihan vain tuon takia pidempiä lenkkejä. Vanhemmuuudessa on todellakin jotain siistiä. <3
ReplyDeleteIhania juttuja. Ja mäkin tunnen ihan mahtavia tyyppejä, joiden kanssa yhdistää vaikka vanhemmuus ja bloggaaminen. Koe ihmeessä velvollisuutta tuntea samoin.
ReplyDeleteMilla, mitä kamalaa, miksette? Oliko niin huonoon aikaan, vai eikö vain järjestetty?
ReplyDeleteJotain erityistä vapautta siinä on, että kaatuu välillä ja sitten esittelee naarmujaan ylpeänä!
Nannukka, niin on! Voi että, tuosta tulee varmaan aika siistiä vielä, vaikka kyllä nämä koiralenkitkin toisen pyöräillessä ... Näiden vanhemmuuden parhaiden hetkien ilo on yllättänyt mut tavallaan täysin, koska en oikein osannut sellaista odottaa. Tai oikeastaan en varmaan osannut mitään odottaa.
Anu, kiitos! Ja kiitos samoin - missään nimessä kyse ei kuitenkaan ole velvollisuudesta vaan ilosta ja etuoikeudesta!