Näinä päivinä on tuntunut kuin otsalohko olisi jotenkin sykeröllä ja takaraivossa pakottaisi kireys, jolle ei voi mitään. Kimpaannun muille perheenjäsenille ja kuulen tai kuvittelen kuulevani kimpaantumista heidän äänissään - no, etenkin miehen. Lapsi huutaa kimpaantumisensa tarvittaessa julki sillä tavalla reippaasti, että ei siinä mielikuvitusta enää avuksi tarvita.
Stressi ja väsymys purkautuvat, selvä se.
Harmittaa olla tällainen nyt. Voisin olla parempi äiti ja ja vaimo ja - etenkin - koiranomistaja. Mutta kai se tästä. Yritän olla ajattelematta kovin pitkälle. Yritän muistaa ne parhaat hetket, ne, kun lapsi luki kirjaa aamulla (en niitä, joissa itse pärpätin että nyt kirja pois ja sandaalit jalkaan kuulitko.) Yritän olla sopimatta muita menoja kuin erilaisia leikkipuistohommia. Lapsen - lasten, siellä on yleensä tovereita - katselu sentään tekee sielulle hyvää. Naarmuiset kesäpolvet ja kauhea vauhti. En todellakaan haluaisi enää olla itse siinä, haluan olla juuri tässä katsomassa sitä.
Ja sekin on todella jees, kuulkaa, että voin käydä iltasella koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Ei tarvitse päntätä. Koiran mielestä se ei ole ollenkaan jees, sille piisaisi, että käydään normikierros toooooosi hitaasti, että saa nuuskia.
Kutitin tänään muksua, joka valitti, että sattui (muka, pah, ihan hellä olin. Minusta.)
Minä: "Ai, oliko äiti vähän kovakourainen? Anteeksi kulta, ei ollut tarkoitus!"
Lapsi: "Minäkin olen kovakorvainen!" [käkättää ja halaa takapuoltani, siinäpä sitä onkin]
Mies, joka menee ohi: "Ai, oletko sinäkin kovakoirainen?"
Meillä on persiljaa korvissa koko sakilla. Onneksi välillä kuullaan tällaista eikä vain kireyttä toistemme äänissä.
Stressi ja väsymys purkautuvat, selvä se.
Harmittaa olla tällainen nyt. Voisin olla parempi äiti ja ja vaimo ja - etenkin - koiranomistaja. Mutta kai se tästä. Yritän olla ajattelematta kovin pitkälle. Yritän muistaa ne parhaat hetket, ne, kun lapsi luki kirjaa aamulla (en niitä, joissa itse pärpätin että nyt kirja pois ja sandaalit jalkaan kuulitko.) Yritän olla sopimatta muita menoja kuin erilaisia leikkipuistohommia. Lapsen - lasten, siellä on yleensä tovereita - katselu sentään tekee sielulle hyvää. Naarmuiset kesäpolvet ja kauhea vauhti. En todellakaan haluaisi enää olla itse siinä, haluan olla juuri tässä katsomassa sitä.
Ja sekin on todella jees, kuulkaa, että voin käydä iltasella koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Ei tarvitse päntätä. Koiran mielestä se ei ole ollenkaan jees, sille piisaisi, että käydään normikierros toooooosi hitaasti, että saa nuuskia.
Kutitin tänään muksua, joka valitti, että sattui (muka, pah, ihan hellä olin. Minusta.)
Minä: "Ai, oliko äiti vähän kovakourainen? Anteeksi kulta, ei ollut tarkoitus!"
Lapsi: "Minäkin olen kovakorvainen!" [käkättää ja halaa takapuoltani, siinäpä sitä onkin]
Mies, joka menee ohi: "Ai, oletko sinäkin kovakoirainen?"
Meillä on persiljaa korvissa koko sakilla. Onneksi välillä kuullaan tällaista eikä vain kireyttä toistemme äänissä.
No höh, että stressiä on ollut. Mutta ymmärrettävistä syistä. Ja hyvähän se on, että purkautuu. Paljon kivoja lenkkejä koiruuden kanssa sitten vain ja paljon hyviä kirjoja sekä lapsen kainalossa pitämistä.
ReplyDeleteMä en kyllä oikeasti tiedä ketään, joka ei kiukuttelisi stressatessa ja sen purkautuessa. Ite oon ainakin sellanen räyhänhenki, että ihan hävettää. Se naputuksen määrä! Mies parka.
Mutta totta on lasten ilon katsomisen eheyttävä vaikutus! Ja mä ajattelen aina sitä ensimmäistä hetkeä, kun lapsen sai syliin, jos tuntuu, että vain räyhään täällä kotona jostain varmastikin olleellisesta.
Enni
Se lääkisprojekti oli kyllä. Äää. Ja kiitos, tuo on kyllä todella hyvä ideakokonaisuus! Yritän keskittyä noihin!
ReplyDeleteOot muuten ihan oikeassa, kaikkihan tietenkin kiukuttelevat ja purkavat stressiään muihin. Tietenkin sitä omaa käytöstään hävetessään uskoo, ettei kukaan muu takuulla ikinä ole näin törppö. Onneksi mieskin taitaa olla vähän väsynyt ja - näin meidän kesken - ihan yhtä törppö juuri nyt. Tai onneksi ja onneksi, nyt mulla on melko lyhyt pinna sellaiselle :D
Tuo ensimmäinen hetki oli ihana ajatus. Tuli tänään (kiitos sun kommentin!) huikeita muistoja mieleen, synnäriltä. Se, miten se ruttuinen vauva oli jo silloin ihan itsensä näköinen, mutta miten sen itsensänäköisyyden näkee aina vain taaksepäin, eikä ruttuisesta uudesta yksilöstä mitenkään voi päätellä, miltä se tulee näyttämään isompana. Oih ja voih.