Ainekirjoitushaaste: Mielensäpahoittaja

Ainekirjoitushaaste n: Mielensäpahoittaja. Aihe ihanalta juoksu- ja blogitoveriltani Paulalta.

Asioita, joista olen pahoittanut mieleni viime aikoina, ei missään erityisessä järjestyksessä:

- Parkkeerausohjeet (joita pyysin)
- Se, etten saa iltasuukkoa lapselta
- "Kevät"
- Että tänäkin vuonna olen ilmeisesti siitepölyallergikko
- Kun aika ei riitä mihinkään eikä mikään hoida itseään
- Sotaisuus ihmisen ominaisuutena
- Jalkasärky
- Se tila, jossa on päästänyt itsensä kauhean nälkäiseksi ja sitten syö liikaa
- Ettemme ostaneetkaan viime syksyksi kaukoputkea, enkä todellakaan voi vielä odottaa ensi syksyä
- Koira, joka väijyy tietynlaisia lapsen leluja
- Se, kun kuulee lapsensa olleen ikävä kanssalapsia kohtaan päiväkodissa, eikä aivan onnistu vakuuttamaan itseään siitä, että se on vain ikäkauteen kuuluva juttu, vaikka päiväkodista niin vakuutetaankin
- Etten takuulla pääse lääkikseen tänäkään vuonna
- Googlen ylivalta
- Etten tiedä, onko lääketieteellisen teknologian kehittyessä lääkäröinti millään mittapuulla järjellinen tulevaisuudensuunnitelma
- Se, että keskinkertaiset kirjat saattavat saada suhteettoman suurta mediahuomiota
- Pija Lindenbaumin Henna-kirjojen saatavuustilanne (saatavuustilannetta ei ole, sellainen se on)
- Etten osaa mitään todella siistiä, kuten päälläseisonta tai levitaatio
- Koira, joka kuulemma haukkuu rappuun aina, kun siellä kulkee joku, ja se kun, huomaa miettivänsä, vieläköhän se elää tosi pitkään
- Kura
- Riitely (mustan aukon massaluokkainen mielensäpahoitus)
- Kemia oppiaineena

Fiilis, joka seuraa siitä, että listaa mielensäpahoitusaiheita:

- Naurattaa (paitsi sotaisuus ihmisen ominaisuutena)

Tämähän olikin ihan terveellinen sormiharjoitus.

Sankaritarina

[Ainekirjoituksen neljäs aihe, kiitos paras Täti-ihminen!]

Aamulla sankariäiti puki viisi lastaan päiväkotiin. Jokaiselle ikävuodelle 1-5 oli yksi lapsi: vauva oli hyvällä tuulella, muut kiukuttelivat. Tunnin taistelun jälkeen lapset olivat pukeissa. Sankariäidillä oli yllään alusvaatteet, paita ja yksi sukka. Hän vei lapset päiväkotiin kävellen umpihangessa ylämäkeä. Se oli haastavaa, sillä sudet juoksivat kintereillä. Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta.

Sitten sankariäiti lähti töihin. Hän toimi huippukirurgina sairaalassa. Joka päivä hän pelasti pieniä lapsia varmalta kuolemalta.

Lounastunnille sankariäidille oli sovittuna menoa. Hän piipahti Lähi-Idässä järjestämässä rauhan. Israelilaiset ja palestiinalaiset hurrasivat ja heittivät hattujaan ilmaan.

Iltapäiväksi sankariäiti oli sopinut, että isä hakee kaikki kuusi lasta päiväkodista. Sankariäidillä oli nimittäin menoa. Hänen piti lentää pikimmiten Sotšin olympialaisiin: illalla pelattaisiin miesten jääkiekon olympiakullasta. Sankariäiti pelasi yksin Suomen joukkueessa Ruotsia vastaan. Sankariäiti taisteli urheasti, mutta sai aivotärähdyksen päähän kohdistuneesta taklauksesta ja hävisi ottelun yhdellä maalilla rankkarikisassa.

Äiti palasi lyötynä kotiin. Sankarin viitan olivat humalaiset jääkiekkofanit leikelleet palasiksi jääkiekkoareenan ulkopuolella.

---

Vakavasti puhuen, en juuri innostu sankarimyytistä, en vaikka oikein silmin katsottuna olisimme kaikki sankareita. Sankareissa on jotain niin suorituskeskeistä, rasittavaa valloittajahenkeä.

Tänä sankareiden aikakautena ei tunnu lopultakaan kovin yllättävältä, että ihmiset haluavat antaa itsestään kiireisen ja tehokkaan kuvan. Kiireestä selviytyminen, jos mikä, on arjen sankaruutta ja sopivaa tilanteisiin, joissa lohikäärmeet antavat kiusallisesti odottaa itseään.

Ja kun tässä meillä olisi kuitenkin kokonainen elämä, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin selättää se. Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme.

Ajattelen mielelläni, että elämä olisi vähän mukavampaa, jos sankareilla olisi vähän vähemmän painoarvoa.


Terveisin,

Naapurustonne ystävällinen antisankaritar

Mitä tänään syötäisiin?

[Kolmas aihe ainekirjoitushaasteeseen tuli Tuulista-blogista.]

Aamu näytti tyypilliseltä. Alamittainen yksilö veti parrasta ja söi hapankorppua. Minua ei tietenkään huomioitu, vaikka sievästi istuin ja osoitin olevani hapankorpun arvoinen yksilö.

Kun pidempi kaksijalkainen kaivautui luolastaan, kävi ilmi, että minulla on ehkä syntymäpäivät tai rippijuhla. Laittoivat nappuloiden sekaan kalaa. Häntä nyrjähti kun piti vispata sitä niin kovasti.

Päivällä alamittainen jätti ruokaa. Siinä oli perunaa, ja toinen kaksijalkaisista kuopi ylijäämät roskikseen. Vaikka olen olympiavoittaja anovassa katseessa! Tässä taloudessa ei tarvitse kuin kerran oksentaa perunat keskellä yötä, sen jälkeen on tarjolla pelkkää ai-niin-koiran-vatsa-ei-sulata-perunaa ja toisesta tilaisuudesta ei tietoakaan.

Iltapäivä normaali. Ei ruokaa. Kaksijalkaiset kyllä söivät ihan hyvin, tietenkin, minulle eivät tarjonneet. En ymmärrä tätä puhetta allergiasta, jos nyt vähän turkkia rapsuttaa irti niin keneltä se on muka pois. Ei ole heiltä pois, minulta on pois se turkki. Neljä ja puolivuotiaana olen sitä mieltä, että saan itse valita vehnän ja kutinan jos siltä tuntuu.

Iltaruoka nappuloita ja kalaa. Jotain sentään minullekin. Niin, ja lääke oli myös, joka päivä antavat. Oli se yksi vaihe kun paljon rapsutin ja nukuin vähän, eivät nukkunet kaksijalkaisetkaan kuulemma, kun takajalka osui rapsuttaessa kaappiin ja koko makuuhuone tärisi. Muka. Epäilen, että liioittelevat. Sitten tuli lääke, ja kyllähän se auttoikin, nukumme taas kaikki. (Mutta kun kerran on lääke, tämä puhe kielletyistä ruoka-aineista tuntuu entistä erikoisemmalta. Sanonpa vaan.)

Iltapalaa ei minulle tietenkään tarjoiltu, mutta alamittainen ojensi mandariinia. Ajattelin ensi alkuun alamittaisesta, että siinäpä vasta outo hankinta. Sitten kävi ilmi, että sillä on kiinnostavat vaipat, niistä olen ollut kovasti innoissani, vaikkei minulle niitä kyllä ole tarjoiltu. Kumma tapa heittää ruokaa hukkaan tässä perheessä. Kerran söin yhden vaipan roskiksesta, kaksijalkaiset olivat melko näreissään, ei ollut hetkeen olohuoneeseen tulemista. Hyvä on, kahdesti söin. No joka tapauksessa, nykyisin on vaippaa harvemmin tarjolla, mutta mandariinitapauksen jälkeen alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaksijalkaiset hankkivat alamittaisen. Siitä saa ehkä vielä koulutettua kelpo yksilön, kohta se yltää jääkaapillekin.

Huomaan silti, että harvemmin minulta kysyvät, mitä tänään syötäisiin. Itsekseen vaan pitävät kemuja.

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.

Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.

Ainekirjoitushaaste, kooste

Äsken harkitsin vakavasti ottavani screenshotin Feedlystä, jonka täyttivät ainekirjoitushaasteenne - tuli hyvä mieli! Kiitos kaikille osallistuneille.

Tässä vielä linkkilistaa:

1. Arjen takaa
2. Ehdoton ehkä
3. Ihminen välissä
4. Jokapaikanhöylä
5. Kinttupolut
6. Kotiäidistä lääkäri
7. Kupla
8. Leluteekki
9. Leopardikuningatar
10. Nepetalactone
11. Perhe-elämää
12. Pikku hetki
13. Rouvan ruuhkavuodet
14. Sininen keskitie
15. Suotar
16. Sutkautuksia
17. Suurherttuan vieraana
18. Talo Leino
19. Terveisiä elämästä
20. Tuulista
21. Vaippakäyrillä
22. Vihreä Lintu
23. Who were you again?

Yhteensä 20 24 blogia! Ihan mahtavaa, olette parhaita! Jos nyt joku tippui listalta, syytän siitä sitä, että olen ajanut tänään viisi tuntia autoa ja yrittänyt hukata vatsavaivoja jälleen potevan koiran Herttoniemen metsikköön tuloksetta. Yritin käydä läpi kaikki mahdolliset mestat, mutta jos blogisi ei ole listalla, ilmoitathan?

Satunnaislukugeneraattori ehdottaa, että seuraavan aiheen keksijäksi sopisi *drumroll* Leopardikuningatar! Kerrothan, ihana LQ, jos ei huvita, niin arvon jonkun toisen. Elämä on liian lyhyt mahdottomien tehtävien edessä hyytymiseen.

Minusta tulee isona

(Olen ilmeisesti lanseerannut jonkin ainekirjoitushaasteen. Ja nyt siihen pitäisi kirjoittaa jotain. Ennen sitä yksi käytännön huomio: teen erikseen koontipostauksen kaikista tähän mennessä mukaan ilmoittautuneista illemmalla. Linkkejä saa tarjoilla kommenttilaatikkoon, jos ei vielä ole ilmaissut aikomuksiaan osallistua, mutta uudestaan ei ole pakko ilmoittaa itsestään.)

Minusta tulee isona

Silloin, kun on kovaa vauhtia tulossa joksikin (äidiksi, diplomi-insinööriksi, ylioppilaaksi, mitä näitä nyt on) ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä, miksi rupeaa isona, koska se rupeaminen on aika intensiivistä hommaa. Sitten, kun jo on ylioppilas, diplomi-insinööri, äiti, saattaa ajankulukseen ruveta pohtimaan, että mitäs tässä ennen eläkeikää vielä ehtisi.

Vastaus riippuu päivästä.

1. Ihan tosissaan

Ihan tosissaan en ole ihan varma, onko tämä ala oma alani. Ehkä se voisi sitä olla, sillä kävin mainion kehityskeskustelun esimieheni kanssa. 26 minuutin aikana hän huomautti, osuvasti, että jos haluan tosissani kehittyä ja hankkiutua esimerkiksi senior-positioon, minun tulisi olla työhommissa proaktiivisempi reaktiivisuuden sijaan. Reaktiivisuudella hommat kyllä tulevat tehdyksi, mutta aktiivisemmalla otteella voisi ihan tosissaan vaikuttaa.

Tämä oli minusta tarkkanäköinen ja hieno huomio, jota olen sittemmin pohdiskellut.

Ei sillä, että varsinaisesti olisin tarttunut toimeen, koska edelleen ähpyröin lääkikseen pänttäämisen kanssa. "Ähpyröinti" on juuri keksimäni mutta mielestäni ilmaisuvoimainen sana, joka kuvaa sitä, että olen sitten viime pääsykokeiden lukenut yhdestä (1) biologian kirjasta puolet. No kun on ollut kaikenlaista. Väsymystä ja sen sellaista. Pitänyt välillä istua sohvallakin ja katsoa Revolutionia (josta haluan vetää takaisin kaikki kehuiksi mahdollisesti tulkittavat sanani.)

En silti haluaisi luopua lääkisunelmasta, vaikka lukeminen nyt niin raskaalta tuntuukin. Niinhän kaikki muukin tuntuu. Uskon yhä, ehkä naiivisti, että lääkärin hommissa olisi se kliseinen työ, jolla on tarkoitus. Sellainen, joka pitää kiireisenä.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ihannoi kiireisyyttä, mutta kaipaan duuniltani tarkoituksen lisäksi myös sitä, että se oikeasti täyttää päiväni ja ajatukseni. Jos käytän sanaa "mielekkyys", riittäisikö se kattamaan nuo työn molemmat puolet?

Niinpä aivan uudella tavalla unelmoin jotain tulevaisuudesta: että isona minusta tulisi lääkäri.

2. Helvetin väsyneenä

On päiviä, jolloin kokee olevansa hyrrän keskiö, se tikku, jonka työnä on pitää hommat pyörimässä. Valitettavasti maan vetovoima on kova ja kitka tekee tehtävänsä. Pyöriminen hidastuu ja hyrrä alkaa horjua.

Niinä päivinä kaikki kiukuttaa ja kaikki kiukuttelevat. Luultavasti sataa, mutta jos ei sada, auringonpaiste tuntuu jotenkin loukkaavalta. Väsyttää. Tekemistä on niin paljon, että kuvittelee juuri työllistäneensä kaikki maan pitkäaikaistyöttömät, ja ne kuuluisat omat rajat, joista niin iso osa hyvinvoinnista riippuu, liukenevat johonkin. Vaikka tekisi mitä, jotta kaikilla olisi hyvä olla, kenelläkään ei kuitenkaan ole.

Niinä päivinä tiedän, että minusta tulee isona tyyppi, joka vuokraa lasipohjaisia veneitä turisteille Jamaikalla. Se, mitä perheeni ja ystäväni tuolloin tekevät on minulle yhdentekevää, kunhan eivät tee sitä lähelläkään Jamaikaa.

3. Höperösti haaveillessa

Minusta tulee isona planeettojenvälinen seikkailijatar. Se tyyppi, joka löytää uusia galakseja; se sama, joka hengaa galaksienvälisissä cocktailtilaisuuksissa kuin kala vedessä. Seurustelen yliälykkäiden energiaolentojen kanssa, piipahdan toisessa ulottuvuudessa, surffaan aurinkotuulella tai ... no, jotain sellaista, en ole ihan varma vielä. Tulee kuitenkin nähtyä maailmaa maailmankaikkeutta.

Ei tästä ikinä tietenkään tule totta, sillä lopultakaan en ole tyyppi, joka voisi kovin hyvin esimerkiksi joutuessaan asumaan pysyvästi kahden tunnin matkan päässä perheestään (parista valovuodesta puhumattakaan) eikä poimuajoakaan ole vielä keksitty. Mutta.

No, tuosta unelmasta on toinekin versio, sellainen, joka sopii luonteelleni paremmin. Kotikutoisempi ja toivoakseni aivan saavutettavissa oleva versio: minusta tulee isona vanha. Saan vuosikausien ajan käpertyä sängylle aamuauringossa ja seikkailla vierailla planeetoilla kirjojen kautta. Näissä toiveissa perhettä ei ole lähetetty vuorostaan Jamaikalle, ei. He voivat hyvin, ehkä ovat käpertyneenä samaan auringonläikkään vierelleni.