Etätyöpäivän ruokavalio

Skenaario 1:

Tavataan ystävä japanilaisessa ravintolassa. Nautiskellaan kitsune udon ja käydään kuulumiset läpi. Halataan lämpimästi, lähdetään jatkamaan töitä virkistyneenä.

VOI NIINKIN KÄYDÄ. Kerran on käynytkin.

Skenaario 2:

Laukataan K-kauppaan ja ostetaan sitruunaisia kalapaloja (glorifioituja kalapuikkoja) sekä pakasteparsakaalia. Lykätään kaikki uunipellille ja paistetaan, kunnes joku alkaa savuta. Syödään tietokoneen ääressä toivoen, että taivaasta alkaisi sataa kastiketta.

Niin ainakin voi käydä.


P. S. Muistattehan kaivaa kuvettanne Taukotilan rahoittamiseksi. Rahaa tarvitaan, jotta kahvilassa on varmasti lukufestareilla hyvää pullaa. Tai jotain sellaista.

Mitä tänään syötäisiin?

[Kolmas aihe ainekirjoitushaasteeseen tuli Tuulista-blogista.]

Aamu näytti tyypilliseltä. Alamittainen yksilö veti parrasta ja söi hapankorppua. Minua ei tietenkään huomioitu, vaikka sievästi istuin ja osoitin olevani hapankorpun arvoinen yksilö.

Kun pidempi kaksijalkainen kaivautui luolastaan, kävi ilmi, että minulla on ehkä syntymäpäivät tai rippijuhla. Laittoivat nappuloiden sekaan kalaa. Häntä nyrjähti kun piti vispata sitä niin kovasti.

Päivällä alamittainen jätti ruokaa. Siinä oli perunaa, ja toinen kaksijalkaisista kuopi ylijäämät roskikseen. Vaikka olen olympiavoittaja anovassa katseessa! Tässä taloudessa ei tarvitse kuin kerran oksentaa perunat keskellä yötä, sen jälkeen on tarjolla pelkkää ai-niin-koiran-vatsa-ei-sulata-perunaa ja toisesta tilaisuudesta ei tietoakaan.

Iltapäivä normaali. Ei ruokaa. Kaksijalkaiset kyllä söivät ihan hyvin, tietenkin, minulle eivät tarjonneet. En ymmärrä tätä puhetta allergiasta, jos nyt vähän turkkia rapsuttaa irti niin keneltä se on muka pois. Ei ole heiltä pois, minulta on pois se turkki. Neljä ja puolivuotiaana olen sitä mieltä, että saan itse valita vehnän ja kutinan jos siltä tuntuu.

Iltaruoka nappuloita ja kalaa. Jotain sentään minullekin. Niin, ja lääke oli myös, joka päivä antavat. Oli se yksi vaihe kun paljon rapsutin ja nukuin vähän, eivät nukkunet kaksijalkaisetkaan kuulemma, kun takajalka osui rapsuttaessa kaappiin ja koko makuuhuone tärisi. Muka. Epäilen, että liioittelevat. Sitten tuli lääke, ja kyllähän se auttoikin, nukumme taas kaikki. (Mutta kun kerran on lääke, tämä puhe kielletyistä ruoka-aineista tuntuu entistä erikoisemmalta. Sanonpa vaan.)

Iltapalaa ei minulle tietenkään tarjoiltu, mutta alamittainen ojensi mandariinia. Ajattelin ensi alkuun alamittaisesta, että siinäpä vasta outo hankinta. Sitten kävi ilmi, että sillä on kiinnostavat vaipat, niistä olen ollut kovasti innoissani, vaikkei minulle niitä kyllä ole tarjoiltu. Kumma tapa heittää ruokaa hukkaan tässä perheessä. Kerran söin yhden vaipan roskiksesta, kaksijalkaiset olivat melko näreissään, ei ollut hetkeen olohuoneeseen tulemista. Hyvä on, kahdesti söin. No joka tapauksessa, nykyisin on vaippaa harvemmin tarjolla, mutta mandariinitapauksen jälkeen alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaksijalkaiset hankkivat alamittaisen. Siitä saa ehkä vielä koulutettua kelpo yksilön, kohta se yltää jääkaapillekin.

Huomaan silti, että harvemmin minulta kysyvät, mitä tänään syötäisiin. Itsekseen vaan pitävät kemuja.

Ruoka, jota lapsi ei syönyt

Olenko maininnut, että meillä on paras neuvolantäti? Käytän sanaa "täti" tässä jonkinlaisena paremman sanan paikanvaraajana, hän on varmasti minua nuorempi, mutta parhautta silti. Välillä oikein harmittaa, ettei ole enempää asiaa neuvolaan.

Tänään kävin mittauttamassa ja rokotuttamassa tyttären.

Keskustelimme myös ruoka-asiasta. Minusta on tullut varsin paatunut joulun jälkeen, jolloin lapsi eli kaksi viikkoa piparinmuruilla, juustolla ja maidolla ja jäi kuin jäikin henkiin. Nykyään en korvaani juuri lotkauta, jos ruoka ei maistu. Seuraavalla aterialla ehkä taas maistuu. Tai viimeistään seuraavana päivänä päiväkodissa, jossa ruokaa kuulemma lapioidaan ääntä kohti äänen nopeudella.

Meillä on edelleen vedetty aika paljon safkaa purkista. Tästä pitäisi nyt kuitenkin päästä eroon, ja siitä päästään eroon siten, että

1. Päävastuullinen kokki (jostain syystä enimmäkseen minä) tekee niitä ruokia, joita haluaa tehdä eikä yritä optimoida muun perheenjäsenten makunystyröiden ja tähtien asennon mukaan ruokaa, jota kaikki syövät (ja saa sitten hermoromahduksen päädyttyään syömään kyynelillä maustetun ruoan yksin, aivan yksin)
2. Lapsi syö jos syö, mutta syömättömyyttä ei paikkailla leivällä.

En usko, että kukaan lapsi näännyttää itseään tahallaan nälkään - jos on varaa nirsoilla, ruokaa saa tarpeeksi. Ja jos menetän yöuneni syömishommien vuoksi, ainoa lopputulos lienee, että minä en nuku.

Paras neuvolahenkilö komppasi, eikä lapsen kasvussakaan mikään viitannut siihen, että nälkäkuoleman uhka olisi välitön.

Tässä siis itselle muistiin jälleen yksi ruoka, jota lapsi ei juuri syönyt, mutta josta minä kyllä pidin.

Hernesosekeitto Lauran tähdestä bongattuna

• 800 g pakasteherneitä
• 2 sipulia
• 4 valkosipulinkynttä
• 2 pientä peruna
• oliiviöljyä
• n. 8 dl vettä
• 1 (kana)liemikuutio
• 200 g tuorejuustoa
• (tuoretta basilikaa)
• valkopippuria
• suolaa
• limen mehua

Kuullota sipulit, lisää kattilaan perunat, herneet, liemikuutio ja vesi. Keitä vartti, soseuta, lisää tuorejuusto, mausta, syö.

Reseptiteknisiä havaintoja:

- Alkuperäisohjeen mukaan tuorejuustosta ja maitotilkasta voi sekoittaa tahnan keiton päälle, minä käytin turkkilaista jugurttia.
- Unohdin basilikan.
- En lukenut ohjetta valkosipulin määrän suhteen. Keitosta tulee syömäkelpoista yhdelläkin kynnellä.
- Laitoin kolme perunaa ja kanaliemen sijaan kasvislientä.
- KYLLÄ, meillä oli lime jääkaapissa. Käytin ihan aitoa ja oikeaa limen mehua, ite puristin. Riemuitkaa!

Hummuksehko

Tämä tässä on hummusta:

Tällä kertaa ilman persiljaa.

No. Hummuksehkoa. Siinähän ei ole tahinia, joka sekä työkavereideni ("eihän se sit mitään hummusta oo") että Vegestanin kirjoittajan Sally Butcherin mielestä olennainen osa aitoa hummuskokemusta.

Vaikka S. Butcher on varmasti asiansa osaava rouva, viittaan hänelle kintaalla. En ole tarvinnut tahinia mihinkään. En ole tarvinnut myöskään itse liotettuja kikherneitä mihinkään - vaikka niistä tuleva hummus on kuulemma paljon parempaa. Voi olla niinkin, mutta sitten ollaan jo lähellä makusingulariteettia, ja mitä siitäkin sitten seuraisi.

Jos nyt haluaisitte tehdä hummusta kuten minä teen hummusta, toimisitte seuraavasti:

1. Kaupasta noutaisitte kaksi tahi kolme purkkia kikherneitä, riippuen koosta. Pirkan versio on hyvä, GoGreenin ehkä vielä parempi.
2. Nappaisitte mukaanne myös nipun persiljaa ja jonkin sitruunamehun lähteen. Koska olen laiska, oma sitruunamehulähteeni on lasisessa pullossa.
3. Kotona laittaisitte astiaan valutetut kikherneet ja persiljanipun (varretkin voi heittää huoletta sekaan), maustaisitte esimerkiksi jollakin pippurilla (itse käytän liberaalisti cayennepippuria), suolalla ja muilla sopiviksi katsomillanne mausteilla. Osa teistä saattaisi heittää mukaan pari kynttä valkosipulia. Muita maustevinkkejä voisitte katsoa vaikka siitä Pirkan kikhernepaketista.
4. Päälle lorottaisitte reippaasti sitruunamehua ja jotakin sopivaa ruokaöljyä, itse käytän mietoa oliiviöljyä. Vedelläkin voi tahnaa ohentaa, jos pelkää hammaslääkäriä ja kaloreita. 
5. Sitten sauvasekoittimella tai blenderillä hurauttaisitte kaiken tahnaksi. Jos koostumus olisi liian jäykkää, lisäisitte nestettä.

Sitten söisitte hummusta kaiken kanssa ja ilman mitään tekosyylisuketta. Onneksi teitte sitä ison satsin!

(Ollakseni aivan rehellinen, ei tämä minusta aivan oikeuksiinsa pääse jälkiuuniruisleivän kanssa, mutta hapankorpun päällä toimii kuin häkä.)

Tein hummusta pitkästä aikaa viime keväänä, kun pyrin vähentämään juuston syömistä. Pyrkimys onnistui hienosti, juuston syöntini romahti. Valitettavasti söin hummusta kuin hullu. Nyt pystyn jo johonkin kohtuutta muistuttavaan, mutta vain vaivoin. Hyvää on! Siis minusta, huomaan pelkääväni, että jos nyt ette pidäkään, pidätte minua jotenkin vähän hulluna tai viallisena. Toisaalta, se jättää enemmän kikherneitä minulle.

Pastaa itsesäälipäivälle

Tämä neulontajuttu on nyt jotenkin kovin epäonnista. Lapsen pusero on valmistumaisillaan: hupusta puuttuu vielä suikale. Mutta lanka on tietenkin loppu.

Koska olen noheva mimmi, nappasin lankaa tänään kerän mukaani kun kävin kaupungilla. Koska en kuitenkaan ole lainkaan niin noheva kuin kuvittelen, lanka oli väärää: ei tullut mieleenkään, että Rowan on tuonut markkinoille a. Wool Cotton ja b. Wool Cotton 4 ply -langat erikseen. Kotona selvisi, että oli Wool Cottonia vaikka piti olla WC 4 ply:ta.

Voisin tietenkin aloittaa jonkun niistä paidoista ja/tai villatakeista, joihin olen hamstrannut lankaa, mutta kierin ehkä mieluummin itsesäälissä. Sitäpaitsi rannettakin särkee. Jos se prakaa, kaikki on menetetty. Nyt tarvittaneen tiukkoja toimenpiteitä tilanteen pelastamiseksi (tällä en tarkoita, että aikoisin toimia järkevästi esimerkiksi pitämällä neulontataukoa. Tarkoitan, että aion syödä särkylääkettä ja harjoittaa huomiottajättämisen jaloa taitoa.)

Ruoanlaitto sentään sujui. Olin pitänyt puhelimen selaimessa viikkotolkulla Chicling-blogin korianteri-inkivääripestopastan ohjetta, ja se oli just niin hyvää kuin ajattelinkin - mutta ihan eri tavalla. Pelkäsin, että isoin koskaan ruokaan laittamani pala inkivääriä ja kolme puskaa korianteria olisivat jotenkin tosi överiä, mutta eivät ne olleet sitä ollenkaan. Mönjä oli uskottavasti pestoa, ja blenderimmekin ehkä joskus toipuu.

Korianteri-inkivääripestopasta

• iso pala inkivääriä
• 3-4 korianteripuskaa (kaupasta saatavia, kyllä te tiedätte)
• 50 g parmesania
• jonkun verran paahdettuja pinjansiemeniä
• 1-2 valkosipulinkynttä
• chiliä (jäi jostain syystä pois)
• öljyä
• sitruunamehua
• suolaa ja pippuria

Silppua silppuamista vaativa ja heitä listan alkupää blenderiin. Minä lisäsin epäilemättä vääräoppisesti öljyn tässä vaiheessa, ettei blenderi vallan tikahdu (kovasti se kyllä yritti). Mausta. Maista. (Riittää sen maistelun kanssa.)

Tarjoilu tapahtui niin, että keitin pastaa ja ohjeen mukaisesti laitoin noin ruokalusikallisen pestoa messiin. Sitten laitoin ns. kerta kiellon päälle -lusikallisen.

Pasta oli törkeän hyvää, mutta itse pesto ... no, sen hyvyys on varmaan jo laittoman puolella. Tätä viitsii tarjota mösjööllekin, kunhan palaa ruskaretkeltä (!!!) - yleensä tyyppi ei ole niin fiiliksissä kovin aasialaisista mauista, mutta tämän suhteen en ennakoi ongelmia.

(Tietenkin tähänkin piti lähteä erikseen hakemaan parmesania kaupasta, kun olin unohtanut edelliset päiväksi pöydälle.)

Skyrim ja mokkapala

Työtoveri mietti, josko 15-vuotiaalle kummipojalle voisi ostaa lahjaksi Skyrimin. On kuulemma kaikkien teinipoikien unelmapeli. Kiusallisesti se on kuitenkin käsittääkseni K-18 -peli, koska siinä joutuu jännän äärelle ihan tosissaan. Äskenkinkö eräs aviomies sitä pelasi, kävi esim. näin:

"Kato, tässä mun vampyyriliskoruhtinashahmo louhii savea kun tuollainen mahtava vampyyri tuijottaa vieressä. Että voin rakentaa talon."

Myönsin, että näyttääpä tosiaan kovasti niiltä katutöiltä, joita esimerkiksi duunipaikan lähellä on suoritettu: yksi kaivaa ja muut tuijottavat. Muutoin en ollut kovin imponoitu. Taloon ei ollut suunnitteilla esimerkiksi kodinhoitohuonetta, jossa joku orjuutettu maahinen pesee pyykkiä, eikä kumpikaan verenimijöistä palanut tai kimaltanut kalpeassa Skyrimin auringossa.

Vaan kohta alkoi kiinnostaa: taloon oli rakennettu kirjastosiipi. Ooh! Kirjoja siellä ei vielä ollut, kun ei ollut hyllyjäkään.

"Pitäiskö sun käydä sahaamassa vähän puuta, että voit rakentaa hyllyjä?"
"Eeeei tarvii. Mä ostan puuta örkiltä!"

Wouldn't you know it.

Mutta on täällä muutakin tehty. Perjantaina keitin mösjöölle pikakahvia kofeiinipäänsäryn kostoon; mies huomautti juoman maistuvan ihan mokkapaloilta. Mokkapaloilta!

Meillä ei koskaan tehty kotona mokkapaloja kun olin pieni. Tämä epäkohta muutoin varsin onnellisessa lapsuudessani on saanut minut täysin avuttomaksi mokkapalojen edessä: sellainen on aina saatava jos jossain on tarjolla. Mieluiten kaksi. Masennun hieman ja mietin elämän kurjuutta, jos käy ilmi, että tarjolla olevat mokkapalat ovat jonkinlainen terveysversio. Pääsyy käydä minkäänlaisissa pihakirpputoritapahtumissa tahi myyjäiskarkeloissa on mahdollisuus saalistaa mokkapala.

Tämä tässä on mokkapala!

Mies näytti paatuneelta, mutta heltyi sen verran, että haki seuraavana päivänä mokkapala-ainekset kaupasta ja leipoi pellillisen. Ja laittoi vielä kookoshiutaleita päälle! Parhausviikonloppu. Lapsikin sai murenan ja oppi nopeasti vaatimaan osuuttaan heti, kun mokkapalalautanen kaivetaan jääkaapista. On mukavaa olla noin nopeasti oppivan mukelon äiti, eikä nyt edes mennä siihen, miten mukavaa on olla noin mainioita mokkapaloja leipovan vampyyriliskoruhtinaan vaimo.

Ja nyt siellä talossa on ne kirjahyllytkin, asumiskelpoinen mesta on.

Jäähyväiset lempiharrastukselle

Olen suunnitellut pikku hiljaa lopettavani iäksi yhden lempiharrastuksistani: laihduttamisen. Tai ainakin siitä puhumisen.

Tähän väliin ei ole pakko sanoa kohteliaasti, totuudenmukaisesti tai valheellisesti, ettei sellaiselle varmasti toki ole tarvettakaan. Joskus on ollut, joskus ei, mutta tarpeella ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon asiasta olen jaksanut jauhaa, itselleni ja muille. (Olen aika varma, että tietyillä suunnilla, esimerkiksi Lahden lähettyvillä, laulaa enkelikuoro jos tämä sattuu osumaan näytölle. Köh. Heh.)

Kun lapsi on nyt noin vuoden, tilanne on se, että olen päässyt eroon raskauskiloistani ja juoksu on tuonut kroppaan tiettyä jäntevyyttä. Olo on ihan hyvä, ja mikä parasta, viihdyn kropassani nyt aika hyvin - vaikka se toki on erilainen. Jotkut jutut ovat paremmin ja jotkut huonommin ja vaikka aika ja entropia saanevat aikaan sen, että (jo alunperin melkoinen) delta (Δ) minun ja H&M:n bikinimallien välillä kasvaa entisestään tulevina vuosina, en jaksa järin välittää.

Laihduttamisen lopettaminen ei silti tarkoita, ettäkö ruokavalioon ja liikuntaan voisi suhtautua vastedes täydellä välinpitämättömyydellä. Ensinnäkään mua ei ole siunattu kropalla, joka lihomatta voi syödä mitä vain, enkä haluaisi uusia vaatekaappiani jatkuvalla syötöllä. Toisekseen olen varmaan tullut tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani uudella tavalla; tulkoon nyt sanottua, etten välttämättä halua kerätä koko elintasosairauksien sarjaa vaikka se ei kropassa näkyisikään.

Haluaisin kovasti, että lapsi oppisi kasvaessaan jonkinlaiseen kohtuuteen sekä ruoan että liikunnan suhteen; valitettavasti en usko "älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" -kasvatusmalliin (johon sinänsä on kyllä kiva sortua), joten ei auta kuin opetella itsekin. Se, mitä pitää opetella, on nimenomaan kohtuus. Minä kun olen ihan ehdottomasti sitä sakkia, joka, tuota, menee helposti hieman liiallisuuksiin.

No, on tässä viime vuosina tapahtunut jotain kasvuakin, luullakseni. Ensinnäkin olen aikuisiällä reippaasti hankkinut mieltymyksen kasviksiin melko lailla samaan tapaan kuin (myöhäisessä) teini-iässä opettelin sitkeästi juomaan kahvia ja alkoholipitoisia juomia hampaat irvessä (ja vielä hieman myöhemmin opettelin katsomaan jalkapalloa.) Toiseksi, olen oppinut tätä kohtuusasiaa hieman: jos jääkaapissa on kookospalloja, kykenen syömään vain yhden päivässä. Toisaalta voin ostaa jääkaappiin kookospalloja siitäkin huolimatta, että niissä on sokeria, sokeria ja sokeria. (Ja sipsihimostani olen päässyt täysin eroon, terveisin Sipsihai -79.)

Epäilen, että eräs taloudessamme asuva tytär alkaa pikku hiljaa ymmärtää enemmän kuin me ehkä tajuammekaan, joten muutoksen aika lienee nyt. Ei enää anaalisia laihdutuskuureja vaan jonkinlainen kokonaisvaltainen ratkaisu - tylsää, hankalaa ja kiusallisen tarpeellista.

Alku aina hankalaa, ja keskikohta, ja loppu

Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Uskon vakaasti perheen yhteiseen ateriointiin. On olennaista istua pöydässä yhdessä ja keskustella päivän tapahtumista. Näin kehittyvät terve ruokailurytmi, hyvät pöytätavat ja kärsivällisyys eli kyky vastata viidennen kerran puolen tunnin sisällä äidin hajamielisesti esittämään kysymykseen "Mitä koulussa oli ruokana?".*

Nyt, kun jälkikasvu aloitti siellä päiväkodissa, voisi toki olla hyvä paikka istuttaa perheeseen uusia rutiineita, kuten yhteinen ilta-ateria - puhumattakaan siitä, että purkkisapuskoiden sijaan kokeiltaisiin välillä ihan oikeeta ruokaa. (Olen syvästi paheksunut sitä, että kaupasta löytyy purkkisafkaa kolmevuotiaan tarpeisiin asti - lähinnä tietenkin siksi, että pelkään itse lipsahtavani kyseisten tuotteiden kohderyhmäksi.)

Käytännössä homma kaatuu siihen, etten todellakaan haluaisi laittaa ruokaa. Joka päivä vieläpä. Pffft. Itse vedän iltaan asti lounaalla ja työnjälkeiskaurapuurolla (älkää kysykö) eikä mies mielellään töistä tultuaan söisi kuin pari leipää. Motivaatiopuoli ei siis varsinaisesti ole kunnossa kellään. No, lapsesta emme vielä tiedä.

Jos aivan rehelliseksi heittäydyn, voisin mahdollisesti venyä kokkaamaan viikonloppuisin sen verran ruokaa, että siitä syö viikollakin sitten. Tämä on äidiltä opittua. Joku kattilallinen soppaa, ei kai se niin vaikeeta voi olla? Eihän? Huokaus.

Sotku jää, kylläisyys on katoavaista.

Olennaista on, että ruoka valmistuu arkena helposti - mutta ihan yhtä olennaista on se, ettemme lipsu lihankulutuksessa luokkaan "valkohai". Sitten vain pitäisi saada suostuteltua koko perhe ottamaan osaa toimintaan, joka itsestäkin tuntuisi helpoimmalta aloittaa sitten joskus, kun on varaa palkata sisäkkö.

Kysymys: koska rutiineita muodostetaan vain toistamalla rutiiniksi toivottua tarpeeksi kauan, kannattaako a) aloittaa pienestä (kaksi yhteistä arkiateriaa viikossa) vai b) hypätä suoraan syvään päähän (viisi yhteistä arkiateriaa viikossa ja viikonloputkin mennään lapsen ruokarytmin mukaan)?

Toinen kysymys: milloin meillä, Veikkaus, on varaa palkata sisäkkö? Hmmm? Olemme hyvin pettyneitä vuosien lottoamisen tuloksiin.

Kolmas kysymys, tai ehkäpä pyyntö: jos jollakulla on hyviä ja helppoja soppareseptejä, saa lähettää.


* Myös versio "Mitä päiväkodissa oli ruokana?" on hyväksyttävä.

Yäk, en syö

Yleisesti ottaen olen kiinnostunut maistamaan kaikenlaista ruokaa, mutta eineksiin ja erilaisiin makeisiin jugurttisysteemeihin mulla on vaikea suhde. En oikeastaan laske kumpaakaan ruoaksi (tosin jotkut saksalaiset luomujugut ja ilmeisesti jo edesmennyt Bulgarian sitruunajugu saavat synninpäästön.)

No, ilmoittauduin sinne Naisten kympille ja sain osallistujamatskut, jossa tietoa myös maksua vastaan jaetusta lounaasta. Olin jotenkin ajatellut, että lounaana olisi ehkä banaani ja joku leipä, mutta ei. Lounaana on yhteistyökumppaneiden mainoshetki.

Ensin riemastuin Saarioisten äitien tekemästä broilersalaattiateriasta. Kupista, joka läpyskään on kuvattu, ei voisi päätellä että mukaan on mahtunut pastan lisäksi yhtään vihannesta, mutta on siellä ilmeisesti sentään maissia ja jotain säilykehedelmiä. Vaikea tuollaiseen on tietysti mitään tuoretta lisätäkään. Onneksi tarjolla on joku kasvisversiokin - se ei mitenkään voi olla kauheampaa. Jos helvetti on olemassa, siellä ruokaillaan varmasti vain Saarioisten valmissalaateilla.

Salaatin lisäksi on tarjolla kolme erilaista jugurttihässäkkää. Saarioisten viritys kyllä kulkee kiisselin nimellä, mutta en anna sen hämätä. Toinen, Alpron jugurttisysteemi on varmaan niitä juttuja, joita ei jugurtiksi saa nimittää. Sokeria tai makeutusainetta siinä on silti takuulla liikaa. Kolmannen jugun tarjoaa Danone, ja siinä melkein revin pelihousut lopullisesti. En voi sietää Danonen mainontaa ja väistän firman tuotteita systemaattisesti kaupassa.* Nyt tarjolla on joku kätevä jugujuoma, jossa on helvetisti proteiinia mutta joka on tietenkin rasvaton. Tietenkin. Makuvaihtoehtoja on kaksi, joista toinen eli ananas on juuri SE esanssi, jolla kaikki pahimmat maut on aina ennenkin saatu piiloon. Ei takuulla ole mikään sattuma, että ainoat sokerittomat limpparit olivat pitkään ananaan makuisia. Muilla esansseilla ei ilmeisesti päästy lähellekään juotavan makuista lopputulosta.

Ymmärrän kyllä, että kustannukset kustannukset blaablaablaa, mutta olisin ehkä silti toivonut, että lounaaseen olisi sponsoreiden uutuustuotteista huolimatta pyritty sisällyttämään jotain muutakin kuin jugua.

No, voihan olla, että paikan päällä myös Chiquita on haistanut mainostilaisuuden.

* Tarkennettakoon nyt, että en häiriinny ilmavaivoista puhumisesta. Inhoan sitä, että mainokset lupaavat surkean ruokavalion vaikutusten häviävän lyhyellä tähtäimellä kuin pieru Saharaan (kahdenkymmenen vuoden päästä iskevä sydänkohtaus on sitten sitäkin yllättävämpi.)

Ruoka, jossa on kaikki väärin

...paitsi maku.

Söimme ennen paljon broileria, koska sitä oli helppoa laittaa ja olen aika tunari. Sittemmin kävi niin, että aloin tuntea huonoa omatuntoa broilerin käytöstä, ja sen määrä etenkin kotikäytössä romahti. Possun syöminenkin tuntuu nykyään vaikealta, ja juustothan ovat varsinaisia ilmastonmuutoksen edelläkävijöitä ... mutta kerran vuodessa, olen päättänyt, voi silti tehdä tätä BBC Good Foodin lahjaa maailmalle.

Sinapilla täytettyä, syyllisyydellä kuorrutettua kanaa

• 4 broilerin rintafilettä (paksua, ei ohutleikkeitä)
• 8 siivua pekonia
• 50 g kunnollista cheddaria
• 125 g mozzarellaa
• 1 rkl hyvää sinappia

Raasta cheddar ja nypylöi mozzarella pieneksi. Sekoita juustot ja sinappi. Tee rintafileisiin viillot ja täytä ne juusto-sinappiseoksella. Kääri kanat pekoniin, lykkää uunivuokaan ja paista 200C 20-25 minuuttia tai kunnes ovat kypsiä ja pekoni rapsakkaa.

Määriä voi muuten vähän viritellä - itse tein isomman satsin kerralla, riittää ensi viikoksikin. 

Itse tarjosin salaatin kanssa - epäilin salaatin olevan liian hentoista, mutta se raikastikin typerän sateisen joulukuun lohturuoaksi sopivaa kanaa oivallisesti.

Pakastemaissin paras loppusijoituspaikka

...on epävalokuvauksellinen keitto. Tämä on alunperin käsittääkseni Martha Stewartin soppaohje, paksu keitto, jolle englanninkielinen termi on ihana chowder. Ihastuin tähän kun äiti toi lastin erilaisia pakastekeittoja äitiysloman sitä ... äitinä olemisen vaihetta aloittelevalle tyttärelleen, ja sanottakoon, että iloa niistä keitoista olikin kun mies meni nauttimaan työpaikkalounaista.

Parsakaali-pekonikeitto summittaisilla ainesmäärillä

• Iso parsakaali (itselläni oli noin 750 g)
• Iso jauhoinen peruna (tai pari, koska itse ostan kaikkea aina kaksi)
• Sipuli
• 200 g pakastemaissia (jyviä, ei tähkiä)
• 4 siivua pekonia (tai koko pekonipaketti, kuten minulla, tietenkin)
• 2 dl kermaa, tai vähän enemmän maitoa
• Litran verran kana- tai kasvislientä
• ~0,5 dl jauhoja
• Kuivattua timjamia, suolaa ja mustapippuria

Alkuvalmistelut: kuori sipuli ja peruna(t), silppua kaikki silppuamista kaipaava.

Paista sitten pekoni isossa kattilassa. Kun pekoni on rapsakkaa, siirrä se sivuun ja kuullota sipuli pekonin rasvassa. Lisää sitten jauhot ja paista koko ajan sekoittaen noin 30 sekuntia. Lisää valitsemasi liemi ja peruna ja kiehauta. Vähennä sitten lämpöä. Kun peruna on pehmennyt, lisää parsakaali, maissi, timjami ja maitotuote. Keitä 8-10 minuuttia, tai pidempäänkin kuten minä taisin (mutta älä polta pohjaan kuten minä vähän taisin), mausta ja tarjoile pekonisilpun kanssa.

Koska tarjoilin ruoan itselleni, ja sitä oli syytäkin jäädä seuraaviin aterioihin, on pekonisilppu nyt siis keiton seassa. Maailmantuskaa kärsiville mainittakoon, että Stockan Herkusta saa luomupekonia - sieltä minäkin hain omani, ja tiedosta kiitän Kulinaarimurulan Jaanaa.

Ohrasta ja siitä, miten joskus tarvitsee uuden alun

Tämä ei ole ruokablogi, vähän samaan tapaan kuin Korianteria on ... oli* ... ruokablogi. En osaa innostua ruoasta samalla tavoin kuin Korianterin alkuaikoina - nautin kauheasti hyvästä ruoasta, mutten jaksa inspiroitua siitä juurikaan. Ruoka sinänsä on kyllä ilmiönä mielenkiintoinen asia, ja jos nyt on lukenut tähän mennessä kirjoittamani 11 postausta läpi, voinee huomata, että se jossain määrin yhä kiinnostaa.

Pidätän kuitenkin oikeuden jorista täällä myös resepteistä, joista pidän. Viimeksi pidin Ruokahommia-blogin Vääräuskoisen herkkutabuleesta, tabboulehista ohralla. (Tykkäsin myös sanasta tabulee, joka muistutti sanaa jubilee, josta en oikein tiennyt, mitä se on, paitsi että nyt tiedän kiitos Hesarin mahtavan tiedetoimittajan Jani Kaaron.)

Vääräuskoisen herkkutabulee liinamaisittain sisälsi aika vähän aineksia:

• 1,5 dl täysjyväohraa, sitä jolla oli lyhyempi keittoaika
• 3 tomaattia
• 2 pientä punasipulia
• aika lailla tuoretta minttua ja persiljaa

Salaisuus oli tietenkin kastikkeessa, johon tuli summittaisin mittasuhtein:

• Sitruunamehua (yhden sitruunan mehu - elän täsmälleen sitruunankokoisilla yksiköillä)
• Oliiviöljyä
• Merisuolaa
• Mustapippuria
• Valkosipulin kynsi

Sillä välin, kun ohran keittää (ehkäpä suolalla maustetussa vedessä), on hyvä pilkkoa yrtit, tomaatit ja sipulit ja sekoittaa kastike. Kun ohra on kiehunut ja jäähtynyt, kaikki yhdistetään ja syödään.

* Vaikka sen suurempia lopetusjuhlallisuuksia ei varmasti tule, koen pelkästään ruokaan keskittyvän blogin ylläpitämisen sen verran hankalaksi ja kuristavaksi, että Korianterilan henkiinheräämistä odotellessa ei kannattane pidätellä henkeä. Tiedetään, omia ongelmiahan nämä.

Oma napa lähinnä

Voi EI piipöl. Pitihän se arvata: kiitos karppauksen, lihankulutus on loikannut kasvuun.

EI NÄIN.

Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopii takuulla monelle, myös itselleni. Mutta karppauksen ei ole pakko tarkoittaa sitä, että leivän ja perunan korvaa lihalla. Leipä ja peruna kannattaa korvata sillä yhdellä ruokaympyrän osalla, jota pitäisi syödä puoli kiloa päivässä. Kasviksilla. Tämähän olisi hieno mahdollisuus päästä kilon päivätahtiin heviosastolla - takaan, ettei kukaan tule narisemaan kuitujen tai vitskujen puutetilasta sillä dieetillä.

Eläinproteiinin ylensyönti ei ole muuttunut terveellisemmäksi tai - etenkään - eettisemmäksi sillä välin kun silmä vältti, ja rasvaa saa muualtakin kuin lihasta.

Ruokailun vaikeudesta

Asia, joka tuppaa nykyisin vituttamaan siinä määrin, että muutun ihmisestä ärsytetyksi valkohaiksi sekunneissa, on ruokailu. Ruokailu raskaana ollessa.

Ensin tämä vitutti vain yleisellä periaatteellisella tasolla. Verenpaine nousee väistämättä, kun MLL:n ja Sydänliiton yhteistuumin toimittama lässytin Raskausajan ravitsemus ja liikunta sormi koholla selittää, että raskausaikana päivittäinen viineri vaihtuu kotipullaan, kotipulla terveellisiin hedelmiin - ja sitä rataa. Päivittäinen viineri, mikä se sellainen oikein on? Täysin vieras konsepti. En tunne ketään, joka söisi viinerin joka päivä. Ja jos nyt kerran vuodessa haluan viinerin, syön viinerin, en kotipullaa.

(Sitäpaitsi läpykän kuvat "terveellisestä ruokavaliosta" ovat niin aneemisia, että heti alkaa tehdä mieli pitsaa. Voiko salaateista enää ankeamman näköisiä saada (paitsi mädäntyneitä vihanneksia käyttämällä)? Mitä vikaa on kuvissa hekumallisista salaateista? Kai raskaana olevakin saa salaateistaan nauttia?)

Rakkaat MLL ja Suomen Sydänliitto ry. Koen, että pidätte minua ehkä hieman yksinkertaisena.

Tämä alkuraskauden vitutus nyt ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä koettiin tuossa kuukausi takaperin kun a. jouduin sokerirasituskokeeseen (kuulunhan riskiryhmään "yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät") ja b. sokerirasituskokeessa löytyi lievä raskausdiabetes.

Raskausdiabeteksen lievään muotoon hoito-ohjeena tarjoillaan ruokavaliohoitoa, mikä sinänsä on ok. En ole kovin makeanhimoinen. Valitettavasti vain maitotuotteetkin pitäisi vaihtaa vähärasvaisiin. Tulkoon nyt ihan heti alkuun sanottua, etten oman kokemukseni perusteella usko vähärasvaisiin maitotuotteisiin. Empiirisen kokemukseni perusteella satunnainen koehenkilö (ie. minä) syö kevyttuotteita normaalirasvaisia enemmän. Lopputulos: rasvan määrä on vakio, lisäaineiden kohdalla koetaan innostava piikki.

Paksuna ollessaan ruoasta voi stressata mm. seuraavilla tavoilla:

• Mitä saa syödä? Yleinen stressitekijä, joka iskee kuitenkin, vaikka mitä olisi itselleen luvannut. Bonus: alkuraskauden aikana kaveri on helppo käräyttää kun se tilaa pihvinsä kypsänä. (Itse olen lopettanut pihvien syömisen. Inhottaa kohdella hyvää lihaa niin.)
• Mitä kuitenkin meni syömään, vaikkei olisi saanut? Ai kaikkien mielestä parmesan ei oo hyväksi? Ai tossa sämpylässä oli tuorejuustoa? Ai kanan kastikkeessa oli korvasientä? Hyviä aiheita kaikki unettomien öiden varalle.
• Mistä ainesosaa X? Erityisen vahvana kasvissyöjien ja vegaanien mielissä, mutta muutkin voivat toki miettiä, saavatko tarpeeksi rautaa / kalsiumia / D-vitskua / foolihappoa (mitä sekin on?) / muita B-vitskun alalajeja jne. (Jos joku keksii, mistä saa oikeasti ainesosan X joka tekee minusta Ryhmä X:n jäsenen, saa ilmoittautua.)
• Miten paljon on paljon? Kalaa pitää syödä, mutta ei liikaa. Rautaa pitäisi saada, mutta maksaruoalle rypistetään kulmia - voiko sitä syödä ja kuinka paljon? Raskausdiabeetikon bonustehtävät: paljonko hiilareita / hyviä rasvoja / protskuja on paljon? Ovatko kaikki hedelmät keskenään verrannollisia (entäs jos on persikkakausi)?
• Miten valmistaa näistä kaikista palapelin osasista ruokavalio, joka sopii lounasravintoloiden realiteettien kanssa niin hyvin yhteen, että joka päivä saa jotain syödäkseen?
• Miten valmentaa maistamaan jo kykenevää sikiötä kohdunjälkeisen elämän varalle, jos puolet niistä mauista, joihin haluaisi lapsen totuttaa, on ehdottomalla kieltolistalla?

Ei, se ei auta, että iloinen neljän lapsen isä kertoo vaimonsa syöneen "ihan kaikkea" jokaisen raskautensa ainana. Minä en tiedä, mikä vaimon mielestä on ollut "ihan kaikkea".

On tässä kaikessa jotain hyvääkin. Chiliä ei ole kukaan vielä tajunnut minulta viedä. Aion nauttia siitä niin kauan kuin vain voin.