Kaksi voittoa ja yksi luovutus

Ipanalla oli lauantaina ensimmäinen kuorokonsertti.

Kaksi tuntia ennen konserttia hän muisti, että häntä ujostuttaa esiintyminen kauheasti. Niin kauheasti, että oikeastaan hän ei haluaisi konserttiin ollenkaan. Minä ilmoitin, että tällä aikataululla ei luisteta. Ipanan isä muisti erään satubalettiesityksen ja huolestui, että ehkä tästäkin tulee katastrofi. Minä ilmoitin, että sitten tulee.

Skidi meni konserttiin ja jännitti ihan hirveästi. Hän itkeskeli itsekseen eturivissä parin ensimmäisen biisin ajan. Sitten hän rentoutui ja muisti rakastavansa laulamista. Konsertin jälkeen luoksemme pyrähti hyvin iloinen (ja tunnekuohuista hyvin väsynyt) nuori neiti, jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Sunnuntaina ipanan oli määrä lähteä isänsä kanssa lumilautailemaan. Vaan ne jyrkät mäet! Kaksi tuntia ennen lähtöä hän muisti, ettei oikeastaan pidä niistä. Itse asiassa hän pelkää niitä yli kaiken, eikä oikeastaan haluaisi lähteä ollenkaan.

Keskustelimme siitä, onko lumilautailu noin yleisesti ottaen perseestä, vai onko siinä kivojakin hetkiä (on), ja siitä, onko mikään harrastus aina mukava (ei) ja siitä, onko se nyt niin vakavaa jos vähän kaatuu.

Skidi lähti lautailemaan ja jännitti ihan hirveästi. Joitakin tunteja myöhemmin sain viestin, jonka mukaan sää on mitä parhain, lapsi laskee tosi hyvin ja sillä on luultavasti hauskaa. Kotiin palasi hyvin iloinen nuori neiti, joka oli laskenut jyrkkiä rinteitä, kaatuillut ja noussut pystyyn, löytänyt itseluottamusta ja nauttinut tekemisistään, ja jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Syksyllä eräs henkilö innostui kokeilemaan lähikirkon jumppasalissa futsalia. Tarjolla olisi ilmaisvuoro höntsäfudista.

Ensimmäinen kerta meni moukan tuurilla mainiosti, mutta siitä alkoi alamäki. Moukan tuuri haihtui ja paikalle tuli muitakin innokkaita uusia pelaajia. Henkilöstä alkoi tuntua, että hänen olematon pallonkäsittelytaitonsa ja kaikenlaisen pelistrategian täydellinen ymmärtämättömyytensä pilasi joidenkin pidempään futsalia harjoittaneiden treenit.

Henkilön puoliso ja äiti molemmat kannustivat: kyse ei ole sinusta, he sanoivat. Älä anna periksi.

Mutta vaikka henkilö tiesi, järjellä ajatellen, että kyse ei välttämättä tosiaan ollut juuri hänestä henkilönä, ja että toisten turhautuminen oli toisten ongelma, ei hänen vastuullaan, ja että kaikissa sosiaalisissa tilanteissa muutokset ottavat aikansa ... silti henkilöä ahdisti ajatuskin paikalle menemisestä.

Henkilö lopetti futsalin suurinpiirtein yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja tuntee tänäkin päivänä helpotusta päätöksestään.

---

Lasten kasvatuksen kultainen sääntö tosiaan lienee, että älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon.

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Anteeksipyyntö kannattaa aina

Olin väsynyt ja kärttyisä. Käänsin asuntoa ympäri etsiessäni lapsen vanhaa kurarukkasta, jonka aioin kiskoa koiran tassun suojaksi iltalenkin ajaksi - eläin järsii talvisin tassujaan kuin parempaakin apetta - mutta sitä ei löytynyt mistään.

Kiukutti.

Siivoskelin ohimennessäni.
Lapsi sotki ohimennessään.
Kehotin häntä siivoamaan, kieltämättä jokseenkin ärtyneeseen äänensävyyn.

Lapsi siivosi, mutta häntäkin kiukutti. Hän koki vääryyttä, koska hänen äitinsä oli kiukkuinen. Hän siirtyi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Olemme dramaattista sukua.

Tovin rauhoituttuani menin pyytämään anteeksi. Halasimme, annoimme suukot ja sovimme.

Ja siinä, lapsen sängyn laidalla istuessani, katseeni osui lapsen vanhaan kurarukkaseen leikkikeittiön takana.

Mielikin oli parempi.

Ymmärrät mua

Olen kokeillut tätä tunteiden sanoittamishommaa viime aikoina inspiroiduttuani siihen mm. täällä naapurin tontilla.

Niinpä eräänä iltana:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä et saa katsoa My Little Ponya etkä pelata etkä pipariakaan saa, mutta nyt pitää mennä pesulle. Ja sä oot jo syönyt tosi monta piparia. Voidaan vaikka lukea useampi iltasatu sitten, käviskö se?"

Kävi se.

Ja hetken päästä kisattiinkin siitä, kuka on ekana iltapesurastilla. Minä hävisin, kuten tavallista. Esitin harmistunutta.

Johon lapsi:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä hävisit, mutta ensi kerralla sä voit voittaa!"

Teenkö nyt jotain väärin? Vai tekeekö lapsi jotain tosi oikein?

Kovaa ja korkealta

Piippolan mutsilla oli talo
Hiiala hiiala hei
Mutsi se hoiteli uhmaikäistänsä
Hiiala hiiala hei
"Ei käy" siellä ja "äiti on tyhmä" täällä
Siellä EI, täällä KÄY
Joka puolella "EI KÄY!"
Hiiala hiiala hei

(Se helpottaa. Kokeile vaikka.)

Vastustamaton voima vs. ylitsepääsemätön este

Minulla on aina silloin tällöin tapana lainata kirjastosta lastenkirja Vesta-Linnea ja hirviöäiti. Etenkin siis silloin, kun ajattelen lapseni tarvitsevan vertaistukea.

Niin nyt sunnuntainakin, kun lähdimme kirjastoon otettuamme sitä ennen äänekkäästi yhteen - tällä kertaa pukeutumiseen liittyvistä kysymyksistä, joihin meinasin paneutua syvemmin kunnes tajusin, että jos ei ollut paikalla, tuskin voi mitenkään käsittää, miten asiasta voi saada äänekkään yhteenoton. (Jos kohta väitän, että lähes kaikki perheensisäiset riidat ovat sellaisia, että Asterix pitäisi ydinperheyttä varmasti vain yhtenä roomalaisen hulluuden erikoisena ilmentymänä.)

Itse kirjastoreissu sujui kyllä oikein mukavissa merkeissä, mutta tässä on ollut vähän sellaista kasvattamisen tarvetta viime aikoina puolin ja toisin.

Eilen eräs isä luki lapselleen iltasaduksi teoksen Vesta-Linnea ja hirviöäiti ja herätteli sitten varovaisesti keskustelua siitä, tuntuuko tyttärestä joskus samalta (äänekästä yhteenottoa seuranneena ja sovitelleena henkilönä miehelleni eivät varmaan jääneet kirjan lainaamisperusteet ja fiilikseni asian tiimoilta kovinkaan suureksi arvoitukseksi.)

Tytär oli nauranut ja sanonut, että eihän minulla ole hirviöäiti.

Ajattelin tämän itselleni äitienpäivälahjaksi.

Vuoroin vieraissa

Lapseni, elämäni ilo ja päivieni valo, heräsi eräänä yönä kovaan yskänpuuskaan.

Yskähän on siitä hauska, että sille ei voi tehdä paljon mitään. Tein silti minkä pystyin ja silittelin yskästä turhautunutta ipanaa, kunnes hän rauhoittui.

Kun lapsi alkoi vaikuttaa siltä, että haluaisi taas kokeilla nukkumista, kerroin meneväni sänkyyn.

"Mene vain", sanoi tytär. "Minä pärjään."

Pärjää! Hän pärjää! Sydän käpristyi, ja olisi käpristynyt vaikkei viimeinen sana olisikaan tullut itkunpurskahduksen saattelemana. Tein siis sen, mitä epäilemättä jokainen äiti olisi tässä tilanteessa tehnyt ja yritin jatkaa silittelyä, kunnes kärttyisä kolmevuotias komensi ulos. Sitten menin omaan sänkyyni itkemään kaikkea, mutta etenkin hirveyttäni äitinä.

Lapseni pitää pärjätä!

Aamulla muistelin, kuinka toverini, ihana Venni kuvaili tuttivieroitusta sanoilla "särjen lapseni sydämen ja tallaan päälle".

Että jos minä silloin tutin viemällä tallasin lapseni sydämen, en tullut ajatelleeksi, että hän aivan tahattomasti - ja näin pian - tekisi saman minulle. Ja silti mieluummin näin päin, tietenkin.

Lahjonta ja miksi se ei kannata

Ipanalla oli silmätulehdus.

Viikon ajan tavalliset aamu- ja iltatoimet muuttuivat kamppailulajiksi, jossa tekniikoina olivat puolesta riippuen uhkailu (vanhemmat), paini (lapsi) ja krokotiilinkyyneleet (itsestäänselvästi lapsi). Lopulta annoimme periksi ja ristimme kätemme toiveikkaina: kyllä tässä varmaan on jo lääkitty kaksi päivää oireiden loppumisen jälkeen, eikö ole, onhan.

Sitten silmät alkoivat rähmiä uudestaan.

Lähestyin lastani silmätippaputkilon kanssa arvattavin seurauksin. Tytär oli jo vetämässä henkeä megalomaanista rääkäisyään varten kun sain älynväläyksen, jollaiseen vaaditaan aitoa epätoivoa:

"Saat tarroja! Aina kun laitetaan nää silmätipat kiltisti ja huutamatta, saat tarroja!"

Seuraavana päivänä kipitin kauppamaan ostamaan ns. paskalastillisen tarra-arkkeja, joista leikkelin sopivia kokonaisuuksia purkkiin. (Valmistauduin ilmeisesti henkisesti siihen, että silmätippoja käytetään noin toukokuulle. Vuoden 2018 toukokuulle.)

Kaksi päivää myöhemmin olin valmis julistamaan, että lahjonta on paras idea ikinä. Tarrat poistavat yllättäen kaiken silmätipoista johtuvan kivun! Miksen ole aiemmin tajunnut lahjoa? Silkkaa neroutta!

Sitten kävi ilmi, että koko kuviossa on joitakin huonojakin puolia:

1. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 1: Kun kaksi päivää lahjoo ipanaa tarroilla, jotta hän suostuu ottamaan lääkkeensä vastaan kiltisti ja huutamatta, kolmantena päivänä hän olettaa voivansa karjua pää punaisena nähdessään silmätippatuubin ja silti saada tarroja. Koska tarrat ja silmätipat, match made in Heaven, eiks?
2. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 2: Nyt lapsemme haluaa tarran palkinnoksi kaikesta muustakin. Reippaasta pukemisesta, reippaasta syömisestä, reippaasta hengittämisestä.
3. Taloudessa on tarroja: Tämä on ilmeisesti sama kuin se, että taloudessa on sipsejä. Jos on, ne pitää käyttää. Heti. Vastalauseita ei kuunnella. Niinpä lapsi ei siis vain halua tarroja palkinnoksi jostain, hän haluaa niitä koska niitä on.

Nyt ollaan sitten pisteessä, jossa ipana ei nuku vaan hiipii iltayöstä sängystään liimailemaan tarroja piirustuksiinsa.

Lahjonta. Se vaan ei toimi.

Lentorata

Monet sanovat, että vanhemmuus kasvattaa ihmistä myös työelämän tarpeita ajatellen. Hänestä tulee yhtäkkiä logistinen ihme ja suuri diplomaatti. Pakko tunnustaa, etten ainakaan vielä koe olevani valmis minkään yrityksen logistiikkapäällikön hommiin, puhumattakaan kansainvälisten kriisien selvittelystä, mutta yhden selkeän taidon olen äitiyden myötä huomannut huimasti kehittyneen. Tämä taito on erilaisten liikeratojen salamannopea arviointi.

Meillä kävi viikonloppuna vieraita. Kun äidit joivat teetä keittiössä, keksivät tyttäret jotain järkyttävän hauskaa makuuhuoneessa. Olisi ehkä pitänyt tarkistaa tilanne, kun riemunkiljunta yltyi hurjaksi.

Makuuhuoneessa normaalitilanne on jotakuinkin tämä:

Nyt ehkä arvaatte, että ipanat olivat keksineet hypätä ikkunalaudalta sängylle. Punkka oli useamman loikan jäljiltä liikkunut eteenpäin niin, että kun menin tarkistamaan, mikä on niin riemukasta, tilanne oli tämä:

Ehdin kokea monenlaisia asioita muutaman sekunnin aikana.

1. Yritin kätkeä haluni nauraa kippurassa
2. Päätin, etten halua edes ajatella, mitä sängyn pohjalle moisesta seuraa. En ajattele en ajattele tralalalalaa.
3. Ekstrapoloin pikaisesti, mitä seuraa, jos leikki jatkuu. Päätelmäni mukaan seuraisi tämä: 

Homma loppui siihen. Ja sitä paitsi meidän piti lähteä teatteriin, että siksikin piti keskeyttää tämä huimailu.

Rakas Internet, miten voin hyödyntää uutta taitoani työelämässä?

Voi pettymysten pettymys

Jos olisi sellaista tyyppiä, joka tykkäis laskea vanhemmuusmokiaan, ja minähän olen, erään armollisesti anonyymiksi jättämämme perheen lähimenneisyys tarjoaisi paljon materiaalia. Onneksi lieviä onnistumisenkin hetkiä. Mutta vain hyvin lieviä.

Lapsen isä: "Hei, lapsen vois viedä sirkukseen! Se on siitä tosi kiinnostunut!"
Lapsen äiti: "Joo, mä varaan liput! Hyvä idea! On se varmasti jo tarpeeksi iso!" (1)
Lapsen isä: "Se vielä yks aamu haikeana sanoi, että minä en ole koskaan ollut sirkuksessa."

Niinpä lapsen äiti varaa liput eräälle arki-illalle. (2)

Lapsen äiti: "Aattelin, että jos ei kerrota sille siitä etukäteen! Haluan nähdä ne pienet kasvot kun ne oikein syttyy ilosta!" (3)

Ja sitten koittaa arki-ilta. Tanssitunnin jälkeinen arki-ilta. Loputtomien nukahtamisvaikeuksien jälkeinen arki-ilta. Lapsi on, tuota, oikein pirteä. (4) Niin on lapsen äitikin (5), ja hänpä ei olekaan syönyt mitään lounaan jälkeen, mutta hänellä on sentään Suuria Odotuksia. (6)

Tajuttuaan, että kyseessä on sirkus, lapsi ei ilahdu. Hän huolestuu. Mutta kyllä se siitä, äiti ajattelee ja ostaa popcornia. (A)

Sitten hän ostaa muovisen valohärvelin, 7 euroa, sillä lapsi haluaa sellaisen. (B) Lapsi jaksaa katsella valohärveliä oikein lumoutuneena monien sirkusesitysten ajan. Muulloin hän syö iloisena popcornia. Lapsen äitikin syö popcornia, sillä hänhän ei ole syönyt mitään lounaan jälkeen. (7)

Tulee väliaika. Teltassa tulee aika kylmä, mutta lapsen äiti ei todellakaan jaksa lähteä ryysimään mihinkään hevosajelulle. Pitää vielä ostaa lisää popcornia. (8)

Ohjelman toisella puoliskolla lapsi ilmoittaa haluavansa kotiin: ohjelma ei kiinnosta ja popcorn on loppunut. Lapsen äiti koettaa viivytystä (9) mutta huomaa sen nopeasti turhaksi. (C) Lapsi äiteineen poistuu sirkuksesta.

Lapsen äiti: "No oliko yhtään kivaa?"
Lapsi: "Ei ollut. Ei todellakaan ollut."

Lapsen äiti yrittää löytää sisäisen zen-mestarinsa. Lapsi kävelee hitaasti kuin etana ja lapsen äiti ottaa lapsen reppuselkään. (10 / D) Lapsi huutaa sekä reppuselässä että jouduttuaan taas kävelemään. Kello on miljoona.

Kotimatkalla itkettää lasta ja lapsen äitiä.

Toisaalta kokemus oli ainutkertainen. Siinä mielessä, että toiste en mene. Vastedes pysymme kotona.

Tulkinta-avain

Virheet:

(1) Kyllä ei ole.
(2) Arki-ilta, jotta kaikki ovat varmasti väsyneitä.
(3) Sillä kolmevuotiaat hanskaavat ylläreitä tosi hyvin.
(4) Ks. kohta "arki-ilta".
(5) Edelleen, ks. kohta "arki-ilta".
(6) Suuret odotukset, suurin virhe.
(7) Lapsen viihderuokia ei pidä syömän omaan nälkäänsä.
(8) Olisi pitänyt hakea lisää popcornia.
(9) The first rule of the fight club is: Väsyneen lapsen kanssa ei. Viivytellä.
(10) Tässä vaiheessa auttaisi vain teleportti.

Onnistumiset:

(A) Lapsi pitää sentään näistä.
(B) Tästäkin lapsi pitää.
(C) Ymmärsi sentään lähteä.
(D) Olisi voinut olla ihan hyvä idea, mikäli tässä vaiheessa ei olisi auttanut enää teleportti.

Mitä lapsi kysyy

"Miksi kaikki kuut ovat tulleet esille?" kysyi lapsi, kun kävelin hänen kanssaan Postiin (hakemaan eeppistä lankaa, vaikka se ei nyt sinänsä asiaan kuulu.)

Muistan joskus kuulleeni sellaisen ohjeen, että vastaa vain siihen, mitä lapsi kysyy.

Mutta kukaan ei ole koskaan selittänyt, miten vastata kysymykseen, joka on tavallaan vähän dadaa. Lisävaikeutta hommaan tuo, että olen diplomi-insinööri ja fanitan tähtitiedettä. Että tuota.

Ensin siis toki selitin, että meillä maapallolaisilla on vain yksi kuu. Vasta sitten demonstroin kuun kiertoa maan ympäri pyörittämällä sormea lapsen pään ympäri.

"LOPETA! Älä minua kiusaa!" huusi lapsi, joka ei halunnut olla emoplaneetta.

Jatkoin pyörittämällä sormea oman pääni ympäri. Lapsi näytti riemastuneelta ja kaikki muut ohikulkijat siltä, että heidänkin teki mieli pyörittää sormea päänsä lähettyvillä, tarkemmin sanottuna ohimollaan, pienessä ympyrässä.

Ei vähä mitään. Kun tulimme kotiin, pakotin lapsen seuraamaan tähtitieteellistä presentaatiotani maan liikkeestä auringon ympäri ja kuun liikkeestä maan ympäri.

Jälkikäteen tajusin, että mulla ei ole hajuakaan, miten vastataan vain siihen, mitä lapsi kysyy, ja toisaalta, että lasta kiinnosti siinä vaiheessa enää se, missä sille ostamani Pez-karkkisysteemi oli.

Dear Eki, onko tämä varmin tapa saada lapsensa vihaamaan luonnontieteitä?

Pahinta äitiydessä

Se, mikä on äitiydessä pahinta, on muuten pahinta myös esim. koiranomistajuudessa. Tai ehkä ylipäänsä siinä, että kiintyy toiseen elävään olentoon.

Eilen kävimme lääkärissä kun lapsen hengitys oli hieman raskasta, kiitos flunssan. Hieman, haha. Lääkärin kanssa käytiin dialogia, jossa eräs äiti kysyy, että "Ei mikään keuhkokuume kuitenkaan?" ja lääkäri vastaa rohkaisevasti "Ei välttämättä!"

Ei välttämättä. En purskahtanut heti itkuun. Huimasi. Ajattelin Lastenklinikkaa, jonne kuitenkin yötä vasten joutuisimme, tuskaisesti hengittäen koko sakki (kuka nyt mistäkin syystä). En ajatellut veljeäni, joka kuoli sairaalaan, kuumeeseen. No totta kai ajattelin veljeäni. Ajattelin, että on tämä äitiys perseestä kun ei voi rauhassa purskahtaa itkuun vaan pitää mennä naama peruslukemilla labraan verikokeeseen.

Lapsi ei ollut tietenkään yhtään huolissaan, tai edes kovin kipeän oloinen. Laboratoriossa hän varmoin ottein suoritti täsmäiskun tarralaatikolle ja kesti verikokeen kertaakaan edes inahtamatta. Kävimme hengittelemässä keuhkoja avaavaa lääkettä kuin olisimme olleet ennenkin asialla. ("Hänelle selvästi kannattaa selittää etukäteen, mitä tulee tapahtumaan", huomautti hoitaja.) Kävimme leikkitilassa syömässä näkymätöntä kahvia, vettä, pullaa, kukkakaalia, retiisejä ja tomaattia, joita lapsi puuhakkaasti tarjoili.

Kävimme kuuntelemassa keuhkoja, hengittämässä lisää astmalääkettä, ja kuuntelemassa vielä kerran. Sitten lähdimme kotiin. Lääkäri käski olla huolehtimatta. En kysellyt, olisko sellaista varten tarjolla otsalohkolobotomia. Lastenlääkäriasemallahan me olimme.

Yöllä ei tarvinnut lähteä sairaalaan, mutta työvuoron saaneena jaksoin huolehtia ja stressata konttorilta käsin reippaasti ihan koko päivän. Kotiin tullessa vastassa oli lapsi, joka ...

...halusi potkia palloa reppu selässään.

Minusta minäkin pärjäsin lopulta ihan kohtuullisesti, vaikken edes tarraa saanut.

DI osaa monta asiaa

(Joskus näin luontodokkarin nimeltä "Kettu osaa monta asiaa". Dippa-inssi on melkein yhtä näppärä.)

Niin, Pilami muistutti osuvasti, että DI pystyy mihin tahansa, mikä oli oivallista, sillä ehdottoman tottahan se on, oli vain päässyt unohtumaan. DI pystyy esimerkiksi päättämään, että just tänään on kiva keli lähteä lenkille pidemmän tauon jälkeen.

Näkyyhän jään päällä oleva vesi?

...siinä liukastellessa tulee ikään kuin pilatestreeni kaupan päälle, näetsen.

Diplomi-insinööri kykenee myös hoitamaan tankkauksen ennen lenkkiä laskiaispullalla ja lenkin jälkeen lakritsitiikerin kakulla, jonka mies pyöräytti krapulastaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se tuntui hyvältä idealta siinä, mutta sitten paljastui, että oikeasti olisi ehkä pitänyt syödä jonkun hevonen.

Onnekasta muuten, että talouden toinenkin aikuisyksilö on DI. Näin voi ikään kuin tavallaan ottaa kuitenkin kunnian siitä, mihin toinen pystyy, mutta itse jostain syystä ei. Mikä tuli mieleen, kun söin sitä ihan äärikuohkeaa tiikerikakkua (lähtökohtaisesti en ymmärrä kuivakakkuja) ja kuuntelin, miten se oli saatu aikaiseksi.

Minähän olen leipurina sitä luokkaa, että ai missä välissä tää 1 tl sokeria muuttui ohjeessa 1 dl:ksi sokeria? Ei varmana ollut aluksi mitään puhetta desilitroista. (True story.)

--

Tänään kun yritin suusanallisesti ohjeistaa lasta kaupasta kotiin, huomasin suorittavani äitiyttä jotenkin käänteisen silmääpalvovasti. Epäilemättä ohikulkijat pitävät mua käsittämättömän vittumaisena eukkona, jota ei olisi ikinä pitänyt päästää kenenkään lapsen elämää pilaamaan.

Lapsen mielestä olen vissiin vähän hassu.

Tänäänkin jotain kailotin keskellä kauneinta Herttoniemeä (hyvä on, Treffipubista itään, ei ole kauneinta) ja joku täti käveli ohi paheksuntaa huokuen. Vähän kun täti oli siitä mennyt kauemmas, päätin tehostaa hoputtavaa sanomaani murisemalla uhkaavasti. Lapsi nauroi kuin olisin paremmankin vitsin kertonut. Minuakin nauratti. Tätä leppoisaa kohtaamista ei toki ollut todistamassa kukaan, paitsi lapsi, ja ehkä toisaalta hän riittää. Kestän maineeni kuin diplomi-insinööri.

Ehkä kaikki muutkin julkisilla paikoilla sihisevät naiset ja miehet tekevät samoin. Tai ehkä heillä vain asuu kaksivuotias kotona.

Parasta illassa

Siinä minä eilen olin, jo lähes unikoomassa sohvalla, kun heräsin epämukavasti siihen, että kuolaan kohta koiran päälle. Ja tulin vilkaisseeksi puhelinta.

Puhelimessa oli viesti Siinalta, joka kertoi hommanneensa kirjastosta Diana Wynne Jonesin Noidan veljen, koska olin pälättänyt jommastakummasta tai molemmista, en muista enää kummasta. Ja sekunnissa olin täysin hereillä, sillä oikeasti, onko mitään parempaa kuin yhtäkkiä päästä keskustelemaan lempikirjailijastaan yhden lempi-ihmisensä kanssa?

Ei ole, ja kysymys oli kaiken lisäksi retorinen.

Muun hyvän päälle Siina huomautti, että Jonesin suomennetut teokset saa nyt edukkaasti kirja-aleesta, ja koska minä muistin, että hyvä äitiys tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuuksien tarjoamista lapselle (tai ainakin muistin sen olevan hyvä tekosyy), ostin ne kaikki. Jotka sai. Tai toivottavasti en aivan kaikkia, että Siinallekin jäi.

Ajattelin, että pidän kirjoja vaatehuoneessa kunnes lapsi oppii lukemaan, ja sitten ripottelen niitä salamyhkäisesti pitkin asuntoa, ja lapsen kysyessä "mistä tämä ilmestyi?" näytän vakuuttavasti siltä, etten tiedä, mistä on kyse. Sitten ajattelin, että ei, kyllä minä luen ne iltasaduksi kaikki.

Sitten ajattelin, että luultavasti voin tehdä molemmat, sillä ensinnäkään hän tuskin muistaa mitään kovin konkreettista nyt kuulemistaan iltasaduista ja toisaalta jos muistaakin, se vain lisää fiilistä siihen mystiseen kaikki-on-nyt-niin-kovin-oikein -tunteeseen, joka Jonesin kirjoista muutenkin hehkuu.

Jipii!