...antaa siivet

Joskus nuorisolaisena join aika paljon (sokeritonta*) Red Bullia. Pidin sen mausta, nimittäin. 

Sitten lopetin, ehkä siksi, että kierrätystölkeistä saadut killingit eivät riittäneet rahoittamaan addiktiotani. Tai ehkä kasvoin aikuiseksi.

Tänään kuulin, että Red Bull voi auttaa migreeniin. 

Kuulin väitteen tilanteessa, jossa toisaalta kärsin migreenistä, ja toisaalta sijaitsin lähellä kahviota, jossa myydään Red Bullia. Suoritin välittömästi empiirisen kokeen.

Tulos #1:

Koehenkilön #1 migreeni helpotti. Tutkimusryhmä huomautti, että migreeni olisi voinut helpottaa muutenkin. Lisäksi kyseessä saattoi olla lumevaikutus. Tutkimusryhmä esitti rahoituskomitealle Red Bull -budjettia lisätutkimuksia varten. Rahoituskomitea hylkäsi hakemuksen.

Tulos #2:

Koehenkilö #1 muisti, miten mahtavalta kylmä Red Bull maistuu. Koehenkilö #1 selitti tutkimusryhmälle vakuuttavasti, että jos yksi tölkki Red Bullia auttaa näin hyvin, kahdella on varmasti ennaltaehkäisevä vaikutus. Tutkimusryhmä oli samaa mieltä, telkesi rahoituskomitean siivouskomeroon ja suuntasi kahvioon lisätutkimuksia varten.

Kaikki tieteen, ja tiede kaikkien nimissä!

* En haluaa energiaa energiajuomaani.

The jury is still out

Tässä on sitten joulun ollut ihan mukavasti aikaa mietiskellä, että oisko se toinen vauva hyvä vai ihan tosi hyvä idea. Raati - edes pääni sisällä - ei ole päässyt vielä mihinkään lopputulokseen. Erilaisia näkökantoja on esitetty.

Yksi ryhmittymä vaatii vauvaa heti, koska ne ovat ihania, tuoksuvat hyvältä ja ovat erityisen suloisia hamutessaan ruokaa. Sitä paitsi imettäminen on näiden mielestä hauskaa; tältä ryhmittymältä vie hieman uskottavuutta se, että nämä sekopäät kuvittelevat haluavansa kokea synnytyksen uudestaan. Jos se vaikka olisi nyt erilaista.

Toinen jaosto on usein myönteinen, koska meillä on tosi kiva perhe ja lapsi, joka on jo maailmaan saatettu, oli ihan parhaita ideoitamme. Tämän jaoston kanta kuitenkin muuttuu heti jos perheessä vaikka riidellään - ja meillähän ei mistään pikkuasioista riidellä, sillä kun minä olen mukana, kaikesta tulee isoa by default. Joka tapauksessa tämä jakomielitautinen sakki muuttaa kantaansa kuudesti päivässä.

Yksi sakki on sitten silleen, että ei todellakaan mitään vauvoja, kun yksi on saatu vaipoista ulos ja ilmaisemaan omia mieltymyksiään ruoan suhteen. Sitä paitsi vauvoja pitää pitää sylissä, eikä silloin voi kutimoida, ettei tökkää niitä puikolla silmään. Ja jos vauvaa ei tule, voitais lähteä vaikka pitkälle lomalle jonnekin kauas. Teknisesti ottaen toki sinne voisi mennä vauvankin kanssa, mutta se, mikä ehkä teoriassa on jollekin mahdollista ei todellakaan tule tapahtumaan minulle.

Aika iso koulukunta on sitten silleen, että tulee jos tulee, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista projektia.

Pään ulkopuolelta jotain mutinaa kuuluu välillä sukusolujen toiselta luovuttajalta, joka on sitä mieltä, että jos tulee vielä yksikin keskenmeno, saa kyllä piisata. Tästä satumme olemaan samaa mieltä: edes se osa minusta, joka haluaa vauvan ihan tosissaan ei halua sitä millä hinnalla hyvänsä. Ja se odottelu-vitkuttelu-labrakäynti-puhelinneuvottelu-Kättäri-Cytotec-päivystys-kaavinta -rundi on liikaa. Voi olla, että mun on pakko käydä se vielä joskus läpi, mutten silti suostu siihen kuin tasan kerran.

Lopputulema tästä kaikesta pääni sisäisestä älämölöstä on siis, että ken elää, hän näkee.

Mutta ehkä se on ihan hyvä niin.

Talvikatsaus

Hyvästi ihan kohta, tammikuu. Ei kai haittaa, että tässä eteisessä pyörin ja odotan, että saat takin päällesi ja katoat ovesta etkä ihan heti tule takaisin? Autanko kengät jalkaan?

(Mais non. Ollaanpa rehellisiä, minä ja sinä, tammikuu. Tänä vuonna meillä meni vähän paremmin, eikö vain? Se johtuu varmaankin siitä, etten vain aneemisena jäänyt sohvalle istumaan, vaan monena päivänä olin reipas ja menin Sennin sohvalle istumaan. Mutta sitä voin jatkaa toivoakseni helmikuussakin, joten: hus.)

---

Se siitä. Minä ja tammikuu olemme nyt puhuneet asiat selviksi.

Tein lisäksi nykyään hyvin trendikkään Itse haluamiaan -listan, koska Valeäiti sanoi. Se ei ole kovin pitkä.

1. Haluaisin päästä avaruuteen. Määrittelen tämän varmuuden vuoksi heti hieman tarkemmin: haluaisin päästä avaruuteen esimerkiksi mukavassa poimuajolla varustetussa aluksessa Kolmannen asteen yhteyden melodiaa hyräillen, viinilasi kädessä (teknologian suhteen en kuitenkaan ole turhantarkka); en ahtaassa avaruussukkulassa punkanneena avaruusturistina, jonka turvaköysi avaruuskävelyllä irtosi, ja joka kyllä ennen pitkää saavuttaa Aldebaranin mutta ei valitettavasti siitä itse pääse nauttimaan.

Lisäksi haluaisin osata olla silleen, etten kiukuttelisi teknologialle, mutta sitä en voi sanoa ääneen kun se jotenkin tekisi todeksi sen, että nyt en todella osaa olla kiukuttelematta.

---

Lopuksi vielä preview helmikuulle. Tulossa ainakin (minun elämääni, ei välttämättä blogiin):

1. Laskiaispullat
2. Locuksen suositeltujen kirjojen lista
3. UMK (okei, se alkaa jo tammikuussa, ehkä niilläkin on vähän kiire)
4. Laskiaispullat
5. Lankaa postissa
6. Laskiaispullat

Kyllä mä tän talven kestän.

Kevään parhaat trendit

Vannoutuneena vastarannankiiskenä minusta on raskasta sanoa seuraava, mutta sanonpa silti: henkilökohtaisella rintamalla syksyn ja kevään kovin juttu on ollut itsevihapuheen lopettaminen. Siitäkin huolimatta, että se on nyt niin kovin trendikästä.

Ollakseni aivan rehellinen, en tiedä, miten tässä näin kävi. Yritinhän minä, toki, mutta vähän huomaamattani myös onnistuin. Toiko ikä muassaan himpun verran viisautta, vai kalautinko ehkä pääni epähuomiossa johonkin; loppuiko itsevihapuhe siihen, että rupesin rakastamaan itseäni, vai rupesinko rakastamaan koska lopetin itsevihapuheen.

Tarkemmin ajateltuna luultavasti kalautin pääni. 

Lopputulos on kuitenkin ihan häkellyttävä. Voin katsoa itseäni peilistä ja pitää näkemästäni. 

(Tuohon edelle pitäisi ehkä laittaa caveat siitä, että pidän näkemästäni siitä huolimatta, että olen epätäydellinen, mutta ajattelen sen olevan tarpeeton kahdesta syystä: ensinnäkin täydellisiä ovat luultavasti vain he, joilla on henkilökohtainen photoshoppaaja, ja toiseksi en usko siihen, että täydellisyys tuo muassaan hyvää mieltä. Pöljä pömppis sen sijaan ei vie hyvää mieltä, se on nyt empiirisesti testattu.)

Niinhän tässä ei esimerkiksi käynyt, etten olisi ikinä laihduttanut enää, vaikka lupasin - sen sijaan kävi niin, että ne pari jouluna tullutta kiloa laihdutin pois ilman raivoa ja itseinhoa. Sitten katsoin itseäni peilistä ja mietin, että ehkä voisin vielä pari kiloa laihduttaa, niin juoksu kulkisi keveämmin. Tai toisaalta voisin olla laihduttamattakin, ei se ole niin kovin tarkkaa. 

Ostin pöljät ja trendikkäät kuviolliset trikoot ja laitoin ne jalkaan. Sitten laitoin ne jalkaan uudelleen, koska minulle tuli niistä parempi mieli, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) ne ovat pöljät ja trendikkäät enkä ole kaksimetrinen huippumalli. Sääreni eivät kestä esittelyä yhtään entistä paremmin, mutta pääni kestää.

Lapsen osalta kevään huipuin trendi on sen sijaan leikki-iän avaus. Tyyppi sai jonkun level-upin ja leikit hyppäsivät uusiin sfääreihin. Minä otan mielelläni kutimen ja menen siihen viereen ihan vain tuijottamaan ällistyneenä ja ihastuneena.

Arjen musertavista hetkistä

Enimmäkseen arki on minusta huojentavaa rauhaa, mutta joskus se on musertavaa ruuhkaa.

Tänään olin työpäivän aikana neljässä palaverissa. Siinä oli noin neljä liikaa, vaikkei yksikään noista palavereista sinänsä ollut huono. Oikeastaan ne olivat kaikki yksittäin ihan hyviä.

Niiden neljän jälkeen lampsin syömään. Mieliala ja verensokeri kilpailivat siitä, kumpi pääsee syvemmälle.

Olen suhtautunut paatuneesti säähän tähän asti, mutta kun säämasennus iski, se iski vyön alle. Eilen pidin ilmanalaa vielä henkilökohtaisena loukkauksena (hassua, että meitä kaikkia näin yhtäaikaa loukataan); tänään aloin epäillä synkkänä, ettei kevättä tule ollenkaan. Eikä kesää. Että tämä jatkuu tällaisena syyskuulle, jolloin alkaa taas kylmetä.

Winter is coming, sano.

Sitäkin mietin, millaisen työn haluaisin ... sitten isona. Ruoho näyttää kovasti vihreämmältä jollain aivan toisella alalla, mutta pelkään projisoivani toiveitani. Silti, ehkä jollain toisella alalla ei tarvitsisi ikinä enää käydä strategiapalaverissa, jossa pyydetään suhtautumaan työhön intohimoisesti? Intohimo kuuluu siihen itsepäisten "enkä laula" -kukkojen kiltaan, tuskin se vaatimalla esiin loikkaa. Ja mikä vika on velvollisuudentunnossa? Kysyn vaan.

Ei pidä ymmärtää väärin, enimmäkseen pidän kovasti työstäni. Joskus tuntee saavansa jotain eleganttia aikaan, joskus jopa jotain sellaista, josta voi olla apua jollekulle toiselle. Välillä tunnit vain hujahtavat ohi. Valitettavasti ne eivät koskaan vain hujahda ohi palaverissa.

Ja mitä alanvaihtoon tulee, juuri nyt vihaan ihmisiä, joiden mielestä pitää vain heittäytyä. Ensinnäkään kaikille aloille ei vain heittäydytä. Toiseksi on huomautettava, etten tunne oloani kovin varmaksi, jos asuntolainan maksusuunnitelma on tasoa "kyllä asiat aina jotenkin järjestyvät". Kai sekin on järjestymistä, että muutamme sillan alle koko sakki.

Masentaa.

No ni kuulkaa

Ylläoleva otsikointi on vain pientä esimakua siitä, millaisiin otsikoinnin taidonnäytteisiin kykenen.

Nukuttaa ihan vietävästi, mutten voi mennä nukkumaan, koska telkkarissa sinivalkoiset ukkelit ottavat urheasti turpaan punakeltaisilta ukkeleilta, jos kohta tilanne on toistaiseksi tasan, vaikka 30% peliajasta on jo takana, että voihan tässä käydä vielä vaikka mitä. 

Minulla on nyt lääkärin määräys mennä astmakokeisiin joskus syksymmällä, ja - olennaisemmin - olla ottamatta koiraa lenkille, alkaen heti. VOI VOI. Koiran kanssa juokseminen on ihan perkeleellisen ärsyttävää, varmaan koirasta myös. Voitte varmaan kuvitella kiskomistaistelumme ja kirosanojeni luonteen ilman tämän yksityiskohtaisempaa selostusta.

Koiraa ei saa siis ottaa lenkille, koska hartiani ovat jälleen tulehtuneet ja jumissa, eikä pää käänny.

Sain myös relaksantteja, jotka vaikuttavat uneen alkuyöstä myönteisesti ja loppuyöstä kielteisesti ja seuraavan päivän valokuvauksellisuuteen aivan järjettömän kielteisesti, mikä on kiusallista jos on sopinut valokuvausaiheiset treffit kaupunginkirjaston kirjablogikampanjaan liittyen. Ikään kuin poseeraaminen olisi jotenkin niin hauskaa ja luontaista, että olisin kaivannut ylimääräisiä, maihareiden jalkaan sopimiseen liittyviä haasteita.

Särkylääkkeiden saralla pätevimmäksi ratkaisuksi on osoittautunut pussillinen korventavan tulisia sipsejä, joiden jälkeisessä endorfiiniryöpyssä ei luultavasti kauheasti haittaisi, vaikka hai kävisi puremassa käden irti.

Että enköhän taas huomenna kykene koirattomalle lenkille (olettaen toki, ettei vatsalaukkuni sano sopimustaan irti, re: korventavan tuliset sipsit.)

Ja ai niin! Laitoin palautetta kaupunkisuunnitteluvirastolle, aiheena oli Herttoniemen kirjaston siirto. Siitähän on täällä kai kovasti otettu kierroksia, teipattu lappuja puhelinpylväisiin ja sen sellaista. Mutta minä olen kaupunkisuunnittelijan tytär, ja pidän muutoksista. Etenkin sellaisista muutoksista, jotka tuovat kirjastoja liikenteen solmukohtiin.

Palautteeni kirjaston siirtoa koskien olikin niin kehuva, että vaikutti varmaan jo sarkastiselta (mutta ei kyllä ollut.)