Missä on luvattu arjen huojentava rauha?

Nolostuminen oman jaksamattomuuden edessä on omituinen metatunne, jota en haluaisi tuntea enää ikinä.

Meillä on ollut semmonen alkuvuosi, että ensin lapsi sai palovamman, sitten palovamman parannuttua hän jätti kätensä oven väliin niin, että peukalon kynsipuoli piti Lastenklinikalla tikata takaisin paikalleen, samaan aikaan kun minä olin kauheassa flunssassa (sairaslomat ovat sitä varten, että voi piikoa tytärtään) ja juuri, kun näytti, että lapsi saadaan takaisin hoitoon, hän sairastui tiukkaan kuumetautiin, josta bonuksena tuli vielä korvatulehdus, jälkitautina.

Meillä on ollut myös semmoinen alkuvuosi, jossa minä kaiketikin mursin varpaani ja lopetin liikkumisen syvää kiitollisuutta tuntien. Miten ihanaa, kun on oikea syy olla menemättä juoksulenkille!

Ja semmoinen alkuvuosi, jossa olen itkeskelevä ja väsynyt raunio.

Olen myös ymmälläni siitä, millaiset asiat aiheuttavat kognitiivista kuormaa. Esimerkiksi palovamma ahdisti, toki, mutta se hoidettiin. Sen jälkeen päästiin käsiksi merkittävästi pienempään mutta arjessa raivostuttavan tärkeään kysymykseen - toppahanskoihin.

Miten ne puetaan käteen lapselle, jolla on kädessään iso side? Miten ne ollaan pukematta, kun ulkona on 21 astetta pakkasta? Miten päiväkodissa selvitään tästä, kun siellä on ryhmässä 20 muutakin lasta eikä ehkä aikaa tarjota yksilöllistä apua? *

Jestuksen pieni asia, jonka kohtaa useita kertoja päivässä, on yhtäkkiä iso ja rasittava asia.

(Toisaalta, kun lapsella toisen kerran on kuukauden sisään käsi paketissa, tietää jo, mistä kohtaa saa toppahanskoista kuminauhan ratkottua löysemmälle, ei sillä.) **

--

Yksi vittumaisimmista asioista on kumminkin ollut se järkyttävän huono omatunto siitä, että olen aivan poikki. Tavallaanhan tässä päästään ihan helpolla. Kaukaa tiedän perheitä, joissa lapset ovat oikeasti sairaita. Läheltä tiedän perheitä, joissa vaikeuskerrointa on huomattavasti enemmän ihan jo sillä, että lapsia on kaksi.

Puolisollakaan ei näytä pää prakaavan. Mutta minä en muka jaksa! Miksen muka!

En vieläkään tiedä. Tiedän vain, että oma mittarini on nyt kalibroitu näin. Tämä tuntuu nyt äärirajalta; tiedän silti, ettei se sitä olisi, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuisi.

--

On muutakin: on jotain, mikä auttaa. Sain pitkästä aikaa pidettyä etäpäivän. Yksin kotona seitsemän tuntia. Hiljaisuuden rikkoi vain koira, joka oli kotona haukkumassa postia - ja puoliso, joka nöyrästi tiedusteli, saisiko tulla lounasseurakseni. Eikä hänkään kovin suulas ole.

Se oli mielenterveyspäivä. Se vei korvissani suhisevan verenpaineen ja tunteen siitä, että otsalohkoni räjähtää. (Mutta se nolostuminen on yhä luonani. Mihinkäs se.)


* Päiväkodissa selvittiin hienosti, tietenkin.
** Teknisesti ottaen olisi varmaan voinut myös koppeentua kauppaan ostamaan itselleen sopivat rukkaset ja sitten lainata niitä lapselle, mutta, no niin, joskus asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja helpot ratkaisut hyvin kaukaisilta. Toisin sanoen keksin tämän vasta nyt.

Stressinsiirtomenetelmiä

Onko yyttärit päällä? Ahdistaako hallituksen haittaohjelma?

Huoli pois! Siirrä stressi johonkin toiseen päivänpolttavaan kysymykseen - menetelmä muistuttaa kovasti synnytyksen kivunsiirtoa, mutta on oikeasti tehokas!

Päivänpolttavalla kysymyksellä en nyt tarkoita ilmastonmuutosta tai edes päivähoidon huononnuksia, koska pffft, ei moisilla pikkuasioilla saa yöunia menemään.

Tarkoitan uniikkia mahdollisuutta miettiä, estääkö hyvin itsensä ajoittanut kevätflunssa sittenkin osallistumisesi puolimaratonille lauantaina!

Tässäpä aihe, jota voi pohtia joka ikinen minuutti! Itsetarkkailun ei tarvitse loppua ikinä! Voi rauhassa kirjoittaa aiheesta blogipostauksen, jossa ryöstöviljelee huutomerkkejä, sillä mikään muu ei kuvaa tätä päälaen irrottavan vitutuksen määrää!


TARTU TARJOUKSEEN JO TÄNÄÄN! Millä tarkoitan, että misery loves company! Kaipaan rohkaisevia kertomuksia siitä, miten juuri sinulle on käynyt näin etkä silti kuollut kiukkuun!


Ei hemmetti, tonne jäi yks lause ilman huutomerkkiä, oottakaas kun mä otan ja...

Tökkäävä vaalianalyysi *

Nythän on niin, että eduskuntavaalien tulos oli meille punavihreän kuplan asukkaille keskimäärin suuri järkytys. Niin itsellenikin.

Itse vaalikampanjoinnin - ja ehkä tämän edeltäneen nelivuotiskauden - aikana menetin kuitenkin jotakuinkin uskoni edustukselliseen demokratiaan. En suinkaan vain siksi, että Perussuomalaiset, vaan enimmäkseen siksi, että paikkaansa puolustavat edustajanlurjukset ovat ilmeisesti täysin kyvyttömiä tekemään mitään vaikeita, kipeitä tai edes vähän kirpaisevia päätöksiä (mistä syystä ilmastonmuutokseenkin on ilmeisesti kätevintä suhtautua tunkemalla pää pensaaseen ja toivomalla, ettei pensas myrskytuulessa repeydy juuriltaan, eipä); mutta toki osaltaan myös siksi, etten noin lähtökohtaisesti usko jonkin asian vastustamiseen perustuvien poliittisten tavoitteiden kelpaavaan yhteiskunnan rakennustöihin. Mistä syystä on surullista nähdä sellaisten rehottavan voikukkien lailla, mutta ei yhtä kauniina.

Oikeasti hyvin tästä kirjoitti Frank Martela.

Olenkin tässä iltapuhteinani (jo joidenkin vuosien ajan) rakennellut kilpailevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa kansanedustajuus olisi tavoitellun palkkion sijaan kiusallinen velvoite - vähän kuin brittiläinen valamiehistönakki**. Systeemissäni on tosin edelleen enemmän reikiä kuin turkiskuoriaisen kaluamassa pitsihuivissa, joten jätän sen esittelyn tuonnemmaksi, ja toivon, ettei kukaan koskaan palaa tähän aiheeseen blogin elinkaaren aikana.

NO MUTTA ASIAAN. Vaalituloksessa minulla oli kaksi ilonaihettakin:

1. Vihreät saivat lisäpaikkoja, jipii me punaviherkuplalaiset
2. Vaikka sydäntäni särkee vasemmiston hiipuminen, olen silti oikeastaan iloinen siitä, ettei nuoren naisjohtajan vaihto vanhan liiton äijäjohtajaan ollutkaan onnea avaimet käteen -periaatteella SDP:lle.

Kohdan #2 tiimoilta olen myös hieman hihitellyt uutista, jossa Rinne avautuu kollegalleen tavalla, josta voisi päätellä, ettei hän ehkä tavoitellut sijaa iltauutisten kärkijutussa. Hihihi!

Eiköhän siinä sitä riemua sitten ollutkin. Nyt ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, kuten Pietarinkadun Oilers aikanaan osuvasti kiteytti elämän vaali- ja lätkämurheet.

Päätän vaalikatsaukseni täältä tähän.

* Ystäväni Anna pyysi viiltävää vaalianalyysia. Sanoin, että ei tästä materiaalista ehkä viiltäväksi asti riitä. Anna oli valmis tulemaan vastaan ja tilasi pistävän. Lopputulos ... no ... 
** Tiedänkin tästä kaiken, sillä ystäväni oli kerran osa brittiläistä jurya ja kertoi kokemuksestaa ohimennen curryn äärellä noin kolme minuuttia kestävässä, lasten alinomaa keskeyttämässä anekdootissa.

Jumaltenrannan nousu ja tuho

Nasa rahoitti tutkimuksen, joka on niin masentava, ettei siihen jotenkin voi olla uskomatta. Onneksi meitä maailmanlopun profeettoja on muitakin: mieleen jäi Ehtoisan emännän ajastamme käyttämä termi belle époque. Hyvä termi ja osuva.

Erään tieteisnovelleja sisältävän kirjan lopputeksteissä kirjailija kertoi kirjoittavansa niin paljon tulevaisuudenkuvia, joissa jokin kauhea ekokatastrofi on tapahtunut siksi, että ... se on todennäköisin tulevaisuudenkuva. Lähes väistämätön. Että jos muunlaista tulevaisuutta toivoisi, työ pitäisi aloittaa 70-luvulla, ja se puolestaan on sitten jo fantasiakirjallisuuden alaista. Kuten kaikki tiedämme, työtä ei aloitettu 70-luvulla.

Nasan ja kirjailija Wattsin ennustukset eivät ehkä osu aivan yksiin, mutta ensinmainitussakin yhtenä suurena tekijänä on resurssien järkyttävän tuhlaileva käyttö.

Luulen, että tutkimuksen lukeminen sinetöi sen, mitä olen tässä jo hieman pyöritellyt: ettei ehkä lisää lapsia. Etten ehkä halua lisää lapsia taistelemaan hupenevista resursseista. Että siitä yhdestäkin tulee syyllinen olo (miksi teimme tämän hänelle) - vaikka noin täysin itsekeskeisesti siitä yhdestä tulee toki vain hyvin onnellinen olo.

Eilen selitin miehelle, että alan juosta töistä kotiin: "Kun urheilen, jaksan ja ehdin paremmin lukea pääsykokeisiin ja pääsen sisälle ja musta tulee lääkäri ja kun yhteiskuntarakenne romahtaa, yhdellä meistä on ns. marketable skill."

Voisi ajatella, että tämä lisäsi motivaatiotani, mutta oikeasti se lisäsi vain ahdistustani.

Lopuksi: tiedän, että on ihan mahdollista, että kaikki, jotka käyttävät yhteiskuntarakenteen romahtamisen yhteydessä termiä "kun" tarvitsevat lähinnä terapiaa, mutta kuten muutkaan sekopäät, en usko omaan sekopäisyyteeni.