Hesarin sivuilla on mainio
juoksublogi, oletteko huomanneet?
Siellä
viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.
Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.
Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.
Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn
kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.
No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.
Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.
Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.
Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.
P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten
hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?
* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.
