She always had that little drop of poison

Jatkamme haircut-osiolla.

Viikon musiikkiasia on se, että Spotify suositteli minulle Tom Waitsia ("koska olet kuunnellut Nick Cavea ja Leonard Cohenia", ja voi että olenkin.) Ajattelin, että no ehkäpä nyt on tosiaan se hetki ihmisen elämässä, jolloin pitää kuunnella Tom Waitsia, ja oikeassa olin. Ei siihen paljon muuta tarvita kuin Tom kähisemään, että I like my town with a little drop of poison ja toiset meistä ovat myytyjä.

Viikon kirja-asia ovat kirjamessut, joita varten olen ottanut lomapäivän. En kyllä aio kupata messuilla koko päivää, mutten voinut vastustaa omaa loistoajatustani päivästä, joka on omistettu itsekseen haahuilulle ja Siinan treffaamiselle messujen parissa. Ajattelin juoda lasin tai pari skumppaa ja ehkä myös mukillisen glögiä jos sellaiseen törmään.

Kyllä, olen jo avannut glögikauden.

Kuukauden, tai ehkä vuoden kirja-asia on se, että nyt minä olen vihdoin lukenut sen Siinan kirjan, jos ette huomanneet (vaikea kyllä uskoa, ettette odottaisi Sivukirjaston päivityksiä kuin joulua, suurella innolla siis*). Ja niin oli muuten Hesarikin.

Joulusta puheen ollen, siihen on tasan kaksi kuukautta! Aika hienoa. Nyt vain pitää ottaa kaikki irti tästä joulunalusajasta, että jaksaa sitten tammi- ja helmikuun tuskaisuuden läpi.

Viikon koira-asia on se, että parasta sairaslomapäivässä on se hetki, kun uskollinen eläin käpertyy tärisevän emäntänsä kylkeen. Silloin sitä kurottaa hieman peiton alta ottaakseen kuvan, että voitte tekin ihastella. (Ja siksikin, etten ikinä itse unohtaisi.)

Viimeisiä viedään -asia on se, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Vaihdan pikapuoliin työnantajaa. Uusi työ on samoja hommia mutta eri alalle sovellettuna ja eri puolella kaupunkia. Vähän alle kuukauden päästä luen metron sijaan bussissa aamuisin. Ellei kaikki mene jotenkin kauhealla tavalla pieleen, mikä on aina muistettava sanoa.

Muistan, kuinka opiskeluaikana luin monestakin lehdestä, etteivät (tuolloiset) nykynuoret enää saa tai edes odota työltään eläkevirkaa, vaan työtä vaihdetaan joustavasti useita kertoja ennen eläkeikää. Ajatus kuulosti silloin kauhealta, minä kyllä halusin eläkeviran heti ensimmäisestä duunistani, kiitos vain. Vaan nytpä huomaan, että todella aika joustavasti tässä on tullut surffattua työnantajalta toiselle - eikä yleensä suinkaan siksi, että vanhassa olisi jotain erityistä vikaa. Uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Tarkoitan tällä, että uudet haasteet pitävät stressihormonit tarpeeksi koholla. Lienen addikti. Silti, ajatus eläkevirasta tässä vaiheessa elämää tuntuu oikeastaan aika pelottavalta. Katsellaan sitä sitten 65-vuotiaana.

Tämän työpaikanvaihtoasian varjolla olen lintsannut lääkiksen pääsykokeisiin luvussa. Tosin viime viikolla ryhdistäydyin kemian kirjan kanssa. Saatana. Anteeksi.

Epätoivon koko kuva. Se on se kemian kirja tuossa alla.

Ja viikon haircut-asia on se, että huomenna on kampaaja-aika. HAHAHA. I'll get me coat.


* En aio ottaa kuuleviin korviini ajatusta siitä, että joku teistä ei odottaisi joulua suurella innolla.

Vielä hetki

Valtion sponsoroima (kiitos kanssaveronmaksajat!) vauvanhoitotauko alkaa olla siinä määrin lopuillaan, että mutsityöviikkoja on jäljellä enää kaksi puolitoista (ja jos en kohta julkaise tätä, viikkoja on vielä vähemmän.) Sitten mies astuu remmiin.

Kärsin ristiriitaisista tunteista. Olen mm. miettinyt, olenko surkea kuinka surkea äiti olen, kun a) voin tuosta noin vaan kirmata töihin (aika iloisena vielä) ja b) laittaa vuoden ikäisen lapsen tarhaan (sitten myöhemmin). Voiko esimerkiksi rahan perässä juosta tiedostamattaan? Olen itse motiiveikseni havainnut, että haluan tehdä muutakin kuin nostaa sosetta lusikalla ääntä kohti, mutta entä jos salaa itseltäni haluankin vain juosta rahan perässä? Edeltävän lisäksi olen myös miettinyt, oisko hyväksyttävää tehdä aamukampa koska kohta pääsen töihin ja kahdeksan ja neljän välissä joudun ruokkimaan vain itseni (ja senkin voin tehdä Hima & Salissa), ja laitanko ekana aamuna töihin tennarit vai korot.

Välillä mietin myös, miten ikävä tytärtä tulee - minähän alan ikävöidä lasta jo illalla kun se on laitettu nukkumaan - mutta mies on luvannut, etteivät he karkaa Bahamalle ensimmäisenä päivänä, vaan vasta sitten kun ovat myyneet mun kirjat. Onnea sen kanssa.*

Nämä kirjat. Ja kuusi muuta hyllyllistä.

Tämä kotiäitiys vs. työssä käyvä äitiys on aika kipeä aihe, ja jokainen kannanotto tuntuu vain lisäävän tuskaa kun lukijoiden henkilökohtaisia kipupisteitä tökitään. Esimerkiksi Anu Silfverbergin kolumni, jota itse pidin vallan rautaisena, oli ilmeisesti pahaa mieltä aiheuttava kotimutsituttavieni joukossa. Facebookissa (niin, virhe, tiedän) käytiin aiheesta keskustelu, jonka jälkeen tunsin olevani melkoinen elintasostani tinkimätön porvari (siitäkin huolimatta, ettei meillä ole ensimmäistäkään autoa ja jättimäisen omakotitalon sijaan asutaan kerrostalokolmiossa - toisin kuin töihin menevien äitien perheistä ilmeisesti usein oletetaan.)

Askel askeleelta olen kuitenkin tehnyt rauhan itseni kanssa ja ymmärtänyt, että sanoivat muut mitä tahansa aiheesta, tämä on juuri nyt ja juuri meidän perheelle oikea valinta. Ensinnäkin allekirjoittanut on skitsofreenisessä tilanteessa, jossa siitä huolimatta, että lapsi on parasta mitä maailmankaikkeudesta löytyy ja sen kanssa on usein älyttömän hauskaa, kotimutseilun jatkaminen johtaisi kiihtyvällä vauhdilla horjuvaan mielenterveyteen. Toiseksi, ja ehkä vielä tärkeämmäksi, mies ja tytär jäävät kotiin keskenään. En osaa alkuunkaan selittää, miten ylpeä miehestä olen, kun se on reippaasti ottamassa hoitovuoron (kuten itse asiassa on tapahtunut koko tyttären tähänastisen eliniän ajan). Uskon ihan vilpittömästi, että hoitovastuun jakaminen tekee hyvää koko perheelle - eikä siis vaan äidin psyykelle.

Jännää on.


* Menee muutama lainakirjakin varmaan. Juuri tästä syystä en ota kovin mielelläni kirjoja lainaan muualta kuin kirjastosta.