Jali ja ankea asenneilmasto

Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.

Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)

Hauska my ass.

On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.

Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.

Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.

Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.

Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.

Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)

Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.

Lukufestarit beta

Allaolevan konseptin mukaiset festarit saa toteuttaa ihan vapaasti, kunhan kutsuu minut mukaan kunniavieraaksi.

1. Tila: Mikä tahansa sisätila - tai taattu kiva sää ulkona* - jossa usea ihminen voi lötköttää ja lukea kirjaa. Säkkituolit ja riippumatot plussaa.

2. Tarjoilu: K-18 -versiossa pieni, mutta tehokas baari josta saa kaikkea kahvista geeteehen. Alaikäisten versiossa riittää jana kahvi-tonic - malarialta suojautumiseen ei giniä tarvita. Jana sisältää kolajuomat makeanhimoisille alakoululaisille.

3. Äänimaisema: STFU.

4. Käsienheiluttelunurkka: Ihmisille, jotka lukivat juuri jotain parasta ikinä, on varattava päätilasta (ja vessasta) erillinen tila, jossa voi vaahdota ääneen lukemansa parhaudesta ihmisille, jotka eivät oikeasti kuuntele, vaan odottavat omaa vaahtoamisvuoroaan.

5. Festareiden kirjailijahaastattelujen määrä: Nolla (0). Jos kirjailijat olisivat oikeasti kirjojaan mielenkiintoisempia, olisi Suomalainen Kirjakauppa jo kloonannut heidät myyntiin siihen heti kosmetiikkatuotteiden viereen.

6. Vessa: Oltava - varustettuna transsymbolilla, tai muutoin ilman minkäänlaista pingotusta tai jupinaa siitä, kuka käy missäkin toiletissa, koska jos lukeminen jotain opettaa niin empatiakykyä ja jos sitä ei vielä ole, lukufestarit on todella tarpeen. (Nyt ymmärrän, mitä Kulttuuriemo tarkoitti sanoessaan, että blogini on piilopoliittinen - välillä se on sitä näemmä piilossa myös minulta. MISTÄ TULI MIELEENI, että lukekaa Kulttuuriemoa, on huippu.)

7. Lukufestareiden riippumaton äänenkannattaja: Jokin blogi, jossa lukumukavuutta varten tarjotun riippumaton nimissä esitetään milloin mitäkin mielipiteitä.


* Mutta mehän kaikki tiedämme, että se onnistuu vain Kap Verdellä.

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Hämärinkäinen

Lainasin Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon uutuuskuvakirja Hämärinkäisen kirjastosta, ja voi jukupätkä kuulkaa.

Hämärinkäinen kertoo hämärästä ja pienestä olennosta, joka sitä kutoo kangaspuillaan - ja siitä, mitä tapahtuu, kun kukkakauppias Keikander haluaa enemmän valoa ja rikkoo kangaspuut. Se rotta.

Joskus kävelee vastaan lastenkirjoja, jotka puhuttelevat lukijaansa jotenkin tosi syvältä. Tarttuvat kädestä ja kertovat lempeästä hämärästä ja pehmeästä pimeydestä. Siitä, miten kaiken valaiseminen ei aina ole tarpeen tai edes hyödyllistä.

Kuvat ja teksti ovat kuin yhtä, kauniita ja utuisia ja turvallisia.

Ollaan skidin kanssa tykätty aiemmistakin Teräs/Pertamo -kaksikon kirjoista, mutta tämä Hämärinkäinen on kyllä ihan täysosuma. Lukija rakastui kirjaan niin, että aikoo pyytää sitä joulupukilta.

Ja ilmeisesti myös tyttäreni piti kirjasta.

Minä ja Taru

Kun olin 11, isäni lähti. Ilmoitti aikeistaan äidilleni juuri joulun aikaan. Äidillä taisi olla erityisen hauska joulu sinä vuonna.

Joskus sinä talvena, aika pian joulun jälkeen, kävin äidin kanssa Helsingissä. Tätini asui Kalliossa, siellä me kai visiteerasimme. En muista, mitä muuta teimme, mutta kävimme kuitenkin Akateemisessa. Äiti lupasi ostaa minulle kirjan.

Se oli tietenkin melko harvinaista herkkua. Sain kyllä kirjoja, etenkin jouluna, mutta aika harvoin vapaavalintaista opusta. Mietin pitkään, millainen kirja kannattaisi ostaa. Olin jo tarttumassa Tolkienin Hobittiin, kun yhtäkkiä tajusin, että tällaisella hetkellä kannattaa optimoida sivumäärää. Sitä paitsi olin juuri jouluna katsonut keskeneräiseksi jäänyttä animaatiota telkkarista. En keksinyt mitään jännittävämpää kuin Mordorin Mustat ratsastajat.

Pyysin, ja sain, Tarun sormusten herrasta.

Luin kirjaa junassa matkalla kotiin. Alku oli aika raskas, siinä puhuttiin melko paljon piippukessusta ja sen kasvatuksesta. Kun pääsin varsinaiseen alkuun ja tajusin tankanneeni sivukaupalla taustoittavaa prologia, melkein kiipeilin penkeillä.

Liioittelin vähän ärtymystäni, sillä äitiä taisi itkettää. Halusin ihan kauheasti piristää häntä. En tainnut onnistua.

En lukenut teosta tuolloin loppuun. Otin sen kesällä mukaan, kun isä halusi viedä minut ja veljeni Brittein saarille autoilulomalle. Ajattelin, että yksi paksu kirja varmaan riittäisi koko matkalle. Riittikin. Loma oli kyllä aika ankea, eron haavat olivat tuoreet minussakin, ja koin lähdön hirveän ahdistavana. Isä oli silmissäni muuttunut tyystin, eikä minulla ollut hyvä olla - ja siitä pahasta olosta kannoinkin melko lailla syyllisyyttä.

Muistan, kun luin Helmin taistelusta pohjois-irlantilaisessa maalaistalossa. En muista, miksi olimme siellä. Talo oli iso; oli vähän kosteaa ja yksinäistä, mutta olihan minulla kirja.

Oikeasti lukukokemus oli tietenkin ihan liian raskas 11-vuotiaalle, vaikka olisikin laajalti Neiti Etsiviä lukenut 11-vuotias. Sain kirjan loppuun, mutten ollut aivan niin vaikuttunut kuin olin 16-vuotiaana, jolloin luin kirjan uusiksi. Silloin tiesin tietenkin lukeneeni maailmankaikkeuden merkittävimmän teoksen.

Sitä mieltä olen oikeastaan yhä.

Aloitin juuri Sormuksen ritarit hetken mielijohteesta: kohtasin juuri Mustan ratsastajan ensimmäistä ja voi niin monetta kertaa Konnun teillä. Vatsanpohjasta kouraisi kumma jännitys, vaikka periaatteessa tiedän kyllä, miten siinä käy.

Osaan dialogista pitkiä pätkiä niin hyvin ulkoa, etten ole ollenkaan otollista yleisöä Taru sormusten herrasta -leffoille: ihan vakavalla naamalla marisen, että ei se noin sanonut ja tuossa kohdassa ei muuten apuun ratsastanut Arwen vaan Glorfindel. Inhoan itseäni vähintään yhtä paljon kuin olen nörttiydestäni ylpeä. Mutta minusta ja Peter Jacksonista ei koskaan tule ystäviä, sillä nyt tiedän, miltä Klonkusta tuntui kun Bilbo luikki pimeyteen Sormus taskussaan; siltä tuntui minustakin, kun Peter Jackson venytti Hobitin kolmen leffan mittaiseksi ääliöydeksi.

Rakastan kirjoja, mutta harvan kirjan kohdalla rakkauteni on näin ehdotonta. Rakastan juuri tätä ruttuista nidettäkin niin, että sydän pakahtuu. Konnusta puhumattakaan. Aina, kun avaan Tarun, tuntuu kuin olisin kotona, olinpa sitten missä tahansa.

Piippukessusta en kyllä ole toiste lukenut.

Kirjahylly ja minä

Kun olin lapsi ja asuin alkukodissa, meillä oli paljon kirjoja. Elin sellaisten keskellä.

Kun olin vähän isompi lapsi ja asuin alkukodissa, isä muutti pois ja osa kirjoista muutti isän mukana. Mutta meillä oli yhä paljon kirjoja - voisin väittää, että suuria aukkoja hyllyihin ei jäänyt. Lisäksi minulla oli kirjastokortti.

Kun olin teini-ikäinen lapsi ja asuin alkukodissa, bonus-isäni (ja siskot) muuttivat sisään. Kirjojen määrä räjähti käsiin. Epäilen, että bonus-isälläni ja minulla on jokin yhteinen kirjahamsterigeeni. Minulla oli yhä kirjastokortti, mutta sen lisäksi olin havainnut, että englanninkieliset taskukirjat eivät ole kovin kalliita.

Makuuhuone

Kun olin nuori aikuinen ja muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne noin viiden kirjan kanssa. Loput jäivät alkukotiin, jossa ne - monista hyvistä aikomuksistani huolimatta - yhä ovat. Useita täysiä lundiametrejä. Kun vuotta myöhemmin muutin seuraavaan omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne usean kirjalaatikon kanssa.

Olohuone

Eikä muuten unohdeta sitä, että minulla oli nyt toinenkin kirjastokortti, koko pääkaupunkiseudun alueelle. Se tuntui siltä, kuin joku olisi ojentanut universumin avaimet, enkä todellakaan pelännyt käyttää niitä. (Kirjastokortin lisäksi olin myös kirjastossa töissä jonkin aikaa. Siinä opintojen ohella. Välillä ihan oikeasti jopa opiskelin, mutta kun hyllyssä oli kaikkea niin kiehtovaa.)

Nyt, kun ensin Teuvo Loman on kertonut, että tämä ei oikein ole nykyaikaa, ja seuraavaksi Ilkka Malmberg on ruvennut Kuukausiliitteessä rupesi joukkopetturiksi, nimitellen kirjahyllyään lähinnä korskeaksi menetelmäksi elvistellä omalla sivistyksellä (muotoilin tässä ajatusta nyt omin sanoin), olen ruvennut pohtimaan suhdettani kirjamassoihin.

Voisinko luopua niistä?

Lapsen huone

No en voisi.

Joistakin yksittäisistä niteistä toki voisin luopua. Muistan elävästi yhdenkin sysipaskan fantasiapokkarin, jonka kirjoittaja kiitteli etukannessa Stephen Kingiä kirjoitusoppaasta. Olen yhä perusteettomasti vihainen Kingille tästä.

Tavallaan toki voi ajatella, että jos nyt kaiken lukemansa saa sähköisenä ja loput kirjastosta, ehkä kaikkia opuksia ei ole pakko hamsteroida kotiin. Usein kuittaan tämän vitsailemalla yhteiskuntarakenteen romahtamisesta - silloin eivät sähkökirjat tai kirjaston lainausautomaatit toimi ja on luettava omia, hyviä kirjoja sysi- ja keskipaskoista fantasiapokkareista sytytetyn roihun valossa.

Ei sillä, etteikö toki välillä olisi kiva leveillä omalla, erityisen ässällä kirjallisella maullaan. Päätarkoitus se ei silti mitenkään voi olla. (Sitä tarkoitusta varten minulla on kirjablogi, eikä meillä sitä paitsi käy kovin usein vieraita, joille leveillä.)

Eteinen

Tärkeintä on se, että kirjahylly on minulle kodin merkki. En tunne oloani kotoisaksi, jos ympärillä ei ole kirjoja. Parhaiten rauhoitun kirjojen keskellä. Siis silloin kun en vilkaise hyllyjä tavallista tarkkaavaisemmin ja kiihdy kauheasti tajutessani, miten kiehtovia lukemattomia maailmoja ympärillä on.

Ei kirjahyllyn koko tietenkään ole yleissivistyksen ja lukeneisuuden mittari, se on selvä. Mutta mahdollisuuksia se kyllä visualisoi e-kirjalaitetta innostavammin.

Ja osalle meistä se on kuin Tenavien Epun riepu. Emmekä aio koskaan vieroittua.

Kirja, tuo arvostettu kapistus

Kävin kirjastossa lapsen kanssa. Onhan se sentään palkankorotuksen veroinen elämys (väittävät brittitutkimus ja Liina).

Keulin taas hieman, juuri ja juuri mahtuivat kuvakirjat reppuun. Mitäs tuosta. Selkäni on yhä ehjä, repusta puhumattakaan. Kaikki on kotiinpäin, etenkin kaikki kirjat.

Eikä vähä mitään. Seuraavaksi suuntasimme kirjakauppaan, josta ostin lapselle pienempään kokoon painetun kuvakirjan (Tatu-ja-Patu-Veeran Keittiöpuuhat tai jotain sinnepäin). Pienemmät kuvakirjat ovat ässiä a) hintansa puolesta ja b) koska niitä on lapsen mukava sängyssä lueskella ennen nukahtamistaan. Mukavampi kuin täysikokoista Mauri Kunnasta, väitän. Pienet ovat lapsen kädet.

Kassalla sattui niin, että sain toisenkin kirjan.

"Tässä ois vielä tää Kirjan ja ruusun päivän kirja, ilmaiseksi saisit, otatko?"
"No otanhan minä, jos vaadit."
"Vaadin! Nämä menevät muuten kaikki roskiin, kaikki, joita ei tänään oteta. Olen monelle sanonut, että ota nyt, ota vaikka kolme."

Ihana myyjä!

Kamala tilanne!

KIRJA! Nämä kaikki kirjat laitetaan roskiin! Eikä tarvitse kertoa, minä tiedän, ihan hyvin tiedän, että ihan helvetin iso kasa kirjoja makuloidaan tässäkin maassa joka vuosi. Viime vuoden menestysdekkari on ensi vuoden ongelmajätettä. Ei sitä kukaan halua. (Paras kierto on muuten, hahaa, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta edustavilla opuksilla. Istun rahakasan päällä. Tosin epäilemättä aika pienen kasan, että rikos tuskin kannattaa.)

En ole ollut hirveän ihastunut tästä Kirjan ja ruusun päivän erikoiskirja-ajatuksesta aiemminkaan. Jotenkin se onnistuu redusoimaan kirjailijan ison työn vielä nykytilannettakin pahemmaksi päiväperhoseksi. Tänään kiinnostaa, huomenna ei (koska silloin ei enää ilmaiseksi jaeta.) Miltä tuntuu kirjailijasta? Innostaako vai vituttaako?

(Turha varmaan hetkeäkään kuvitella, että Kirjan ja ruusun päivän kirjaa ei jälkikäteen saisi, jos se vaikka Finlandian arvoiseksi osoittautuisi. Kyllä saisi.)

No, sieltä minä sitten lähdin, uusi Anna-Leena Härkönen käsissäni. En tiedä, mitä ajatella.

Kirjasta on sanottu - siis yleisesti kirjasta, uudesta Härkösestä en yhtään tiedä, mitä on sanottu - niin paljon kaunista, kuten vaikkapa, että se tekee ihmisen; ja nyt se on tällainen ... kertakäyttöesine. Vaikka nimenomaan sitä sen ei pitäisi olla. (Kertakäyttöhommia varten ovat blogit.)

Mennessäni huomasin tarjouskirjat kassan vieressä. Tänä vuonna ilmestynyttä, kehuttua kaunokirjallisuutta ruma oranssi alelappu kyljessään. Epätoivoiseltahan ne kirjat siinä näyttivät - hinta ei ollut järin halpa vieläkään, mutta hintalappu teki niistä tuotteita, joilla on parasta ennen -päivä.

Vituttaa. Vaikka ei maailmalle mitään voi, eikä sille, mihin suuntaan asiat kääntyvät. Parempaa voi olla edessä, mutta silti, juuri nyt, vituttaa.

Lukuhetkiä

Toden sanoakseni meillä on viime viikkoina luettu vähän vähemmän. Joka päivä iltasatu, mutta joka päivä ei välttämättä mitään muuta. Välillä huvittaa enemmän, välillä vähemmän, ja tällä tarkoitan lasta - lukutarpeet ovat näemmä eläväistä sorttia. Kuukausi sitten luettiin ihan koko ajan, sitä ennen oli taas hiljaisempaa.

Lapsi kuitenkin lukee - tai siis katselee - kirjoja aika paljon ihan itsekseen. Etenkin ennen nukkumaanmenoa.

Sisustusta

Tämä postaus liittyy löyhästi Bleuen hienosti organisoimaan Blogien lastenkirjaviikkoon. "Löyhästi" siksi, että vanhalla iällä minusta on tullut kykenemätön noudattamaan ohjeita, mutta pidän ideasta.

---

Mies luki tovi sitten lapselle iltasaduksi eläinsatuja. Diili oli, että joka ilta luettiin yksi muu satu ja yksi Kolme päkäpää pukkia. Sen lapsi osasi ulkoa, päiväkodissakin oli luettu.

Tällä viikolla katseltiin lapsen kanssa ikkunasta ulos.

"Kato, tuolla on pukki! Ei kun se olikin koijja. Minä sanoin vääjin!"
"Ei se mitään, vaikka sanoo väärin. Äitikin sanoo usein väärin."

(Tikahduttavaa rakkautta. Ällistystä siitä, että joku onnellinen elää maailmassa, jossa on ihan todennäköistä, että talomme ohitse kävelee pukki.)

---

Kirjalliset möröt ja hirviöt ovat kova juttu. Vähän aikaa sitten piti lukea paljon Nyytiä ja Vaarallista matkaa, sillä niissä on mörkö. Mörön yksinäiset päivät ovat nyt ohi - hän saa usein suukon.

Ojensin lapselle muutaman kirjan sängyssä katseltavaksi. Vähän ajan kuluttua kuului huoneesta mökää.

"Mitä kamalia kirjoja sä sille annoit?" kysyi mies. "Joku hirviökirjakin!"
"Ai se Hassut hurjat hirviöt?" kysyin minä. "Me luettiin se tänään, ei se ollut siitä pelottava."
"No nyt oli."

Seuraavana iltana huoneesta kuului taas mökää:

"Minä haluan hiiviökiijan! Tuon hiiviökiijan minä haluan!"

---

On käynyt ilmi, ettei Pija Lindenbaum kirjoita tarpeeksi nopeasti. Olemme lukeneet nyt kaiken, mitä kirjastosta löytyy. Henna-kirjojen jälkeen suosikkeja ovat olleet (tässä järjestyksessä) Kenta ja barbiet, Essin uni hukassa, Kun Ollin äiti unohti ja Pikku-Litti ja lempparieno. Tämä on ollut myös kirjastostalainaamisjärjestys.

Lindenbaumit ovat kyllä ihan yleisparhautta. Olen huono symboliikan etsijä, mutta eilen, kun luimme Henna ja hurjat hirvet -kirjan iltasaduksi (lapsen pyynnöstä) tajusin, että tähän asti hieman henkilökohtaisia kipupisteitäni kosketellut kirja kertoo aika hienovaraisesti siitä, miten on ihan ok leikkiä omalla tavallaan, ja että jos tulee surulliseksi siitä, kun joku riehuu ja pilaa leikit, sekin on ihan sallittua. Hyvä Liina! Kirjallisuuden tulkintaa jo 35 vuotta! Tarkoitan, 34 vuotta ja 8 kuukautta!

Toivottavasti lapsi imee kirjoista paljon hyviä juttuja itseensä. Sitä odotellessa käperryn iltaisin lapsen viereen lukemaan tarinaa. On kovin mukavaa.

---

Eräänä aamuna lapsi oli ollut jo hereillä, kun mies meni herättämään, ja rauhassa sängyssä lukenut Hassuja hurjia hirviöitä.

Mitäs sitä suotta sängystä höyryämään. Itsekin jäisin useimmiten mieluiten lukemaan.

EDIT. Yksi "jälkeen" lisätty.

Parasta illassa

Siinä minä eilen olin, jo lähes unikoomassa sohvalla, kun heräsin epämukavasti siihen, että kuolaan kohta koiran päälle. Ja tulin vilkaisseeksi puhelinta.

Puhelimessa oli viesti Siinalta, joka kertoi hommanneensa kirjastosta Diana Wynne Jonesin Noidan veljen, koska olin pälättänyt jommastakummasta tai molemmista, en muista enää kummasta. Ja sekunnissa olin täysin hereillä, sillä oikeasti, onko mitään parempaa kuin yhtäkkiä päästä keskustelemaan lempikirjailijastaan yhden lempi-ihmisensä kanssa?

Ei ole, ja kysymys oli kaiken lisäksi retorinen.

Muun hyvän päälle Siina huomautti, että Jonesin suomennetut teokset saa nyt edukkaasti kirja-aleesta, ja koska minä muistin, että hyvä äitiys tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuuksien tarjoamista lapselle (tai ainakin muistin sen olevan hyvä tekosyy), ostin ne kaikki. Jotka sai. Tai toivottavasti en aivan kaikkia, että Siinallekin jäi.

Ajattelin, että pidän kirjoja vaatehuoneessa kunnes lapsi oppii lukemaan, ja sitten ripottelen niitä salamyhkäisesti pitkin asuntoa, ja lapsen kysyessä "mistä tämä ilmestyi?" näytän vakuuttavasti siltä, etten tiedä, mistä on kyse. Sitten ajattelin, että ei, kyllä minä luen ne iltasaduksi kaikki.

Sitten ajattelin, että luultavasti voin tehdä molemmat, sillä ensinnäkään hän tuskin muistaa mitään kovin konkreettista nyt kuulemistaan iltasaduista ja toisaalta jos muistaakin, se vain lisää fiilistä siihen mystiseen kaikki-on-nyt-niin-kovin-oikein -tunteeseen, joka Jonesin kirjoista muutenkin hehkuu.

Jipii!

Asustetehtailija arvioi: Kerällä

Ostan tosi harvoin käsityökirjoja. Minusta niissä on usein hinta-mallisuhde pielessä: jos Ravelrysta saa tosi kivan ohjeen neljällä eurolla, kolmenkympin hintaisessa kässäkirjassa pitäisi olla vähintään seitsemän tosi kivaa ohjetta, jotta hinta olisi mitenkään kohdillaan.

Emmin tovin jos toisenkin myös Kerällä-kirjan kanssa. Menin jopa niin pitkälle, että pakotin ihanan herkku-ja-koukkulaisen, Hetan, esittelemään omaa kappalettaan minulle. Tapaaminen toteutui eräänä aika kamalana syksyisenä iltana lähiseudun leikkipuistossa ja on nähdäkseni todiste siitä, että toinen meistä on tosi kiva ihminen.

Lopulta ostin Kerällä-opuksen. Olen ollut päätökseeni tyytyväinen. Jaa miksi? Kahdesta syystä:

1. Hienot pintaneuleet
2. Hyvät perusohjeet

Kirjassa on pari mahtavaa pintaneuletta, jotka halusin saada inspiraation lähteeksi kotiin. Kalanruotoneule esimerkiksi näyttää mahtavalta, vaikken luultavasti toteuta sitä aivan kirjan kuvaamaan huiviin. Toinen mahtava oli tiskirättiin tarkoitettu pinta. Tiskirättejä onkin ollut tarkoitus neuloa, mutta haha, niin on ollut tarkoitus neuloa yhtä sun toista muutakin.

Ja sitten ne perusohjeet. Kirjasta löytyy pari aivan älyttömän nättiä ja yksinkertaista pipomallia - ette ehkä usko, mutta sellaisia ei tule joka nurkalla vastaan. Lisäksi tarjolla on yksi todella kaunis paita ja toinen mahtava perusvillatakki.

En ole kirjasta vielä tehnyt yhtään mitään, joten ohjeiden toimivuudesta on vaikea sanoa. Innostava opus kuitenkin ja kässäkirjaksi parhaasta päästä siksi, että näistä ohjeista epäilen usean kestävän aikaa varsin hyvin.

Täällä on paukutettu menemään lähinnä perusasusteita, sukkia ja lapasia. Se ainoa monimutkaisempi projekti, huivi, edistyy suunnilleen kaksi kerrosta viikossa. Kaikista Winter is coming, knit faster -varoituksista huolimatta en sittenkään kutonut tarpeeksi nopeasti. Nyt paleltaa jalkoja.

Joulupukilta toivoisin neulomisaikaa. Jos en ole ollut kiltti, yritys on kuitenkin ollut kova siihen suuntaan.

She always had that little drop of poison

Jatkamme haircut-osiolla.

Viikon musiikkiasia on se, että Spotify suositteli minulle Tom Waitsia ("koska olet kuunnellut Nick Cavea ja Leonard Cohenia", ja voi että olenkin.) Ajattelin, että no ehkäpä nyt on tosiaan se hetki ihmisen elämässä, jolloin pitää kuunnella Tom Waitsia, ja oikeassa olin. Ei siihen paljon muuta tarvita kuin Tom kähisemään, että I like my town with a little drop of poison ja toiset meistä ovat myytyjä.

Viikon kirja-asia ovat kirjamessut, joita varten olen ottanut lomapäivän. En kyllä aio kupata messuilla koko päivää, mutten voinut vastustaa omaa loistoajatustani päivästä, joka on omistettu itsekseen haahuilulle ja Siinan treffaamiselle messujen parissa. Ajattelin juoda lasin tai pari skumppaa ja ehkä myös mukillisen glögiä jos sellaiseen törmään.

Kyllä, olen jo avannut glögikauden.

Kuukauden, tai ehkä vuoden kirja-asia on se, että nyt minä olen vihdoin lukenut sen Siinan kirjan, jos ette huomanneet (vaikea kyllä uskoa, ettette odottaisi Sivukirjaston päivityksiä kuin joulua, suurella innolla siis*). Ja niin oli muuten Hesarikin.

Joulusta puheen ollen, siihen on tasan kaksi kuukautta! Aika hienoa. Nyt vain pitää ottaa kaikki irti tästä joulunalusajasta, että jaksaa sitten tammi- ja helmikuun tuskaisuuden läpi.

Viikon koira-asia on se, että parasta sairaslomapäivässä on se hetki, kun uskollinen eläin käpertyy tärisevän emäntänsä kylkeen. Silloin sitä kurottaa hieman peiton alta ottaakseen kuvan, että voitte tekin ihastella. (Ja siksikin, etten ikinä itse unohtaisi.)

Viimeisiä viedään -asia on se, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Vaihdan pikapuoliin työnantajaa. Uusi työ on samoja hommia mutta eri alalle sovellettuna ja eri puolella kaupunkia. Vähän alle kuukauden päästä luen metron sijaan bussissa aamuisin. Ellei kaikki mene jotenkin kauhealla tavalla pieleen, mikä on aina muistettava sanoa.

Muistan, kuinka opiskeluaikana luin monestakin lehdestä, etteivät (tuolloiset) nykynuoret enää saa tai edes odota työltään eläkevirkaa, vaan työtä vaihdetaan joustavasti useita kertoja ennen eläkeikää. Ajatus kuulosti silloin kauhealta, minä kyllä halusin eläkeviran heti ensimmäisestä duunistani, kiitos vain. Vaan nytpä huomaan, että todella aika joustavasti tässä on tullut surffattua työnantajalta toiselle - eikä yleensä suinkaan siksi, että vanhassa olisi jotain erityistä vikaa. Uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Tarkoitan tällä, että uudet haasteet pitävät stressihormonit tarpeeksi koholla. Lienen addikti. Silti, ajatus eläkevirasta tässä vaiheessa elämää tuntuu oikeastaan aika pelottavalta. Katsellaan sitä sitten 65-vuotiaana.

Tämän työpaikanvaihtoasian varjolla olen lintsannut lääkiksen pääsykokeisiin luvussa. Tosin viime viikolla ryhdistäydyin kemian kirjan kanssa. Saatana. Anteeksi.

Epätoivon koko kuva. Se on se kemian kirja tuossa alla.

Ja viikon haircut-asia on se, että huomenna on kampaaja-aika. HAHAHA. I'll get me coat.


* En aio ottaa kuuleviin korviini ajatusta siitä, että joku teistä ei odottaisi joulua suurella innolla.

Havaintoja lukemisesta

Satunnaisia havaintoja satunnaisessa järjestyksessä.

Lukea kuin piru Raamattua

Se, kun lukee Kuukausiliitteen Hämeenlinna-jutusta lauseen "Itkonen sanoo, että kavereista suurin osa on muuttanut pois, mutta monta on tullut jo takaisin" ja tulee hieman huonovointiseksi tulkittuaan yhden pienen "jo"-sanan tarkoittavan, että Hämeenlinnaan on ikään kuin pakko muuttaa takaisin. Nyanssit, ne ovat tärkeitä.

Kirjastolaitos

Maailman paras ajatus, jonka yksittäiset instanssit voidaan melko epäröimättä luokitella maailman parhaiksi paikoiksi.

Nenäkkyys

Kategoria, johon kuuluvat ne vastaukset, joita on hahmotellut odotellessaan, että joku vihdoin kysyisi "Miten ehdit lukea noin paljon?". Nämä vastaukset jäävät poikkeuksetta käyttämättä, sillä kysyjä on niin ikään poikkeuksetta ihminen, josta pitää kovasti, eikä sellaisille halua olla nenäkäs.

No miten ehdit lukea noin paljon, Liina?

En ymmärrä kysymystä. Jos elämä jotain on, niin sopivia tilaisuuksia lukemiselle.

50 sentin kolikko

Yhden kirjan varausmaksu pääkaupunkiseutujen kirjastosta. Parhaiten käyttämääni rahaa. Seuraavien kuukausien aikana säästän muuten 4 x 50 snt, sillä jokin kirjasto oli unohtanut lähettää varaukseni, ja tästä pahoillaan he olivat lisänneet asiakastietoihin merkinnän siitä, että saan neljä varausta ilmaiseksi.

Pohdin täällä parhaillaan, suostuisivatko he kuitenkin ottamaan rahani vastaan, kun ei tässä minusta mitään ongelmaa ole ollut, pelkäsin vain kirjan hävinneen ja näin monen ihmisen menettävän hienon kokemuksen.

Neuletyö

Auttaa keskittymään Maisa-kirjoihin jälleen tällä viikolla. Vai Tomppako se nyt onkin kova juttu?

Sähköinen kirja

Tässä niitä mainitsemiani mahdollisuuksia lukemiselle nyt olisi. Ei pidä jupista, vaan raahata luunsa tänne tulevaisuuteen ja olla onnellisempi.

Koti

Paikka, jossa kirjat ovat.

Sivukirjasto

Kirjablogini. Myös: jonkun konnan perustama baari Kalliossa, joka ratsastaa maineikkaan (hahaha!) blogini nimellä. Sivumennen sanoen se vaikuttaa baarilta, jonne vielä joskus hipsin kirja kädessä, vaikka nyt sitten olisi konnan perustama.

Nimen alkuperä on seuraava: isäpuoleni mielestä huoneeni alkoi muistuttaa yhtä kaupunginkirjaston toimipisteistä, kun vielä asuin kotona. Huomautin tähän, että hänen kirjansa ovat vallanneet koko asunnon. Hän näytti tyytyväiseltä, syystäkin.

Lahja

Kirja, johon isäpuoleni on hankkinut Cory Doctorow:n, Charles Strossin JA Pat Cadiganin nimmarit - huolimatta siitä, että Cadigan ei ollut ollenkaan osallistunut kirjan kirjoitustyöhön. Doctorow kirjoitti kirjaan lisäksi "Kitos".

Taulukko-ohjelma

Auttaa hallinnoimaan kirjastosta lainattujen kirjojen eräpäiviä, jos taas vähän meni ja innostui. 

GTA-V

K-18 -merkinnällä varustettu peli, joka mahdollistaa mukavasti lukemiseen käytetyt illat Revolution-sarjan katseluun käytettyjen iltojen sijaan. On syytä toivoa, että a) se on todella pitkä peli tai b) ensi kuussa ilmestyy GTA-VI.

Kirjailija

Kirjailijat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kirjailijat, joiden henkilö kiinnostaa ja kirjailijat, joiden henkilö ei juuri kiinnosta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu Siina. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut kirjailijat.

Stressi

Se, kun ensi viikolla pitää palauttaa neljä kirjaston kirjaa, joita ei ole vielä ehtinyt lukea, ja jotka on uusittu maksimimäärä kertoja (eli kolme, ennen oli viisi, tässäpä uudistus, jonka suhteen olen edelleen muutosvastarintainen.)

Miksi kirja on muka oltava aina mukana? Laukkusi painaa tonnin, nainen.

No mutta! Koskaan ei tiedä, joutuuko vaikka terveyskeskuspäivystykseen jonottamaan. Aika tulee pitkäksi, jos luettavana on vain Apu-lehtiä vuodelta 2007, sellaisia, joista ristikot on jo täytetty (ja vaikka ei olisikaan, ainoa kynä on sellainen puukolla vuonna 2007 teroitettu lyijykynänpätkä, josta jää jälki aikakauslehtipaperiin vain, jos jäljeksi lasketaan repeämä ristikon kohdalla). Mutta jos on kirja, ei katkennut koipikaan ole mikään ongelma. Tai ehkä sellaisen kanssa jonotetaan sairaalapäivystyksessä, en tiedä, en ole ikinä katkaissut koipeani.

Olen myös havainnut, että lähes joka päivä on käytävä lounaalla, ja kirja on mitä parhainta seuraa, jos käy läpi introverttia kauttaan. Tai on muuten vain epähuomaavainen rotta. Kuten eräs bloggaaja, jonka blogia olette joskus, eli nyt, lukeneet. Ihan kauhea eukko.

Mutta tyytyväinen kauhea eukko kuitenkin.

Imetys

Ihana tekosyy. (Lukemiselle.)

Kirjallisuutta lapselle ja lapsenmieliselle

Ostin äsken niin sievän pahvikirjan muksulle, että tempauduin valon nopeudella johonkin singulariteettiin. Minä haluan istua lattialla ja syödä tämän kirjan! Lapsi voi leikkiä niillä jo järsityillä.

Opus on siis Il Sung Nan Hrrrr - Talven tarina. Yritin ottaa siitä pari kuvaa, mutta eivät ne oikein tee kirjalle oikeutta. Väritys on ihan huikea, ja se etenkin kärsii tällaisessa epävalossa otetuista kännykkäkameran kuvista. Suosittelen, että pahvikirjaikäisiä tuntevat suorittavat siis kansainvaelluksen Akateemiseen huokailemaan kauniille kuville. Itse toivoisin nimittäin, että sarja saisi jatkoa - eiksnii Egmont?

...tai hetki, pidättäytykää sittenkin ostamasta, kunnes olen hankkinut varakappaleen.

Olisin itse asiassa halunnut ostaa kotimaisen kirjailijan tuotoksen, mutten vaan oikein osaa lämmetä niiden kuvituksille. Kun muksu jo kuitenkin pyrkii kuvista tunnistamaan esineitä ja asioita, äärimmilleen tyylitelty tyystin mustavalkoinen ska-ruutuinen lehmä, vaikka sinänsä kuinkakin siisti, ei vaan passaa.

Muutoin lapsesta kuuluu positiivisia reportaaseja päiväkodista: tytär jaksaa kuunnella silmät ymmyrkäisinä, kun isommille luetaan kirjaa. Tämä on minusta hämmentävää, sillä kovin usein kotona lukiessamme Viirua ja Pesosta huomaan lukevani seinille lapsen viipottaessa tiehensä (ilmeisen tyytyväisenä siitä, että on keksinyt äidilleen jotain puuhaa niin, että tämä kerrankin istuu hetken aloillaan.) Vaihtoehtoinen tapa on käännellä sivuja satunnaiseen paikkaan tarinassa ja seurata tästä aiheutuvaa hypertekstuaalisuutta kiinnostuneena. Okei, ehkä se ei ole hypertekstuaalisuutta. Lisäksi olen niin anaalinen, etten suinkaan aina vaihda lukukohdaksi uutta satunnaisesti valikoitunutta aukeamaa.

Iltasaduksi on luettu mitäsattuuta. Keväällä esimerkiksi Linnunradan käsikirja liftareille, mutta ei se vissiin kummastakaan vanhemmasta ollut enää niin hauska, että neljä jatko-osaa olisivat ansainneet sijaa lukulistalla. Tolkuttoman hauskoja ovat sitävastoin Jukka Parkkisen Karhumäki-kirjat, joiden suurin ongelma piilee siinä, ettei ehkä voi olettaa lapsen rauhoittuvan nukkumaan kun äiti kikattaa. Karhumäki-kirjoja on aika helppo suositella jotakuinkin kelle tahansa, mutta eritoten on vaikea keksiä, minkä ikäisille lapsille nämä eivät kävisi.