Yskivää kaveria ei jätetä

Viime kuukausien yskäni ovat opettaneet minulle, että yskä on hirvittävin flunssasairastamisen muoto. Nuorempana vihasin nuhaa, mutta ei, nuhalla ei ole mitään jakoa näissä urheilujuhlissa. Yskä vie kaikki kultamitalit: se väsyttää, estää nukkumasta, sattuu, turhauttaa, eikä se ikinä meinaa loppua.

Yskä, ystävät, on luullakseni yksi maailmanlopun neljästä ratsumiehestä (voitte luulla, että se on rutto, mutta ei, kyllä se on yskä.)

Kun muksun nuha eilen siirtyi vaiheeseen yskä, jotenkin käpristyin sisältäpäin silkasta kauhusta ja myötätuntoisesta tuskasta. Yö on ollut aika vaikea (melkoinen kontrasti meillä yleensä hyvin nukuttuihin flunssaöihinkin): lapsi yskii ja itkee turhautuneena, kun ei saa nukuttua.

Meillä ei tietenkään ollut mitään taaperolle sopivaa yskänlääkettä. Ei edes hunajaa. Sitä paitsi (Duodecimin Terveyskirjaston innokkaana lukijana) olen tullut siihen ymmärrykseen, että suurin osa yskänlääkkeistä on lähinnä placeboja. Tämä saa minut epäileväiseksi myös hunajan suhteen: jos se tutkimuksissa toimii suunnilleen yhtä hyvin kuin muut lumelääkkeiksi otaksumani tuotteet ... no, kyllä minulle kelpaa se lumevaikutuskin, totta kai, mutten silti aio taistella epäluuloisesti uusiin makuihin suhtautuvan tenavan suusta hunajaa alas keskellä yötä.

Ainoa toimiva apu olikin se, että istuin lapsi sylissäni nojatuolissa. Pystyasento auttoi pientä nukkumaan rauhallisesti. Yritin jopa nukahtaa siihen tuoliin, mutta ei se sitten oikein onnistunut.

Aamuyö taisi jo mennä rauhallisesti. Tai ehkä en enää väsymykseltäni kuullut mitään.

Paketissa lukee nimeni, jotta mies ei sekoita minun allergialääkkeitäni koiran allergialääkkeisiin.

Oma yskäni on vihdoin paremmassa kuosissa, kiitos tehokkaampien allergia- ja astmalääkkeiden. Kannatti käydä lääkärissä (vaikka kuulemma pahimpina yskäöinä hautomani suunnitelma syödä koiran kortisonitabletteja olisi ollut ihan kohtuullisen hyvä suunnitelma sekin.)

Saavutettuani jonkinlaisen tasapainotilan päätin kuitenkin oma-aloitteisesti jättää yhden astman lisälääkkeen pois. Lääke nimittäin keräsi nestettä elimistöön. Kertynyt neste johti paitsi tiukentuneisiin vaatteisiin myös mysteerimustelmiin. Verenluovutuksen jäljiltä toisessa kädessä komeilee harvinaisen törkeä yksilö. Enkä edes luovuttanut siitä kädestä.

Kosmeettiset vaikutukset ennen terveydellisiä, siis.

Tilannekatsaus: uni

Joskus alkukeväästä olin vähän huolissani siitä, miten pikkumimmi nukkuu sitten, kun palaan takaisin duuniin. Enää ei huoleta.

Tyyppi nukkuu omassa sängyssään omassa huoneessaan - harvemmin koko yötä putkeen. Yölliset unikatkot eivät harmita, sillä pääsiäisenä havaitsin jotain jännää. Omalla kohdallani on nimittäin niin, että aamulla olen sitä väsyneempi, mitä kiukkuisemmaksi yöheräämisistä tulen. Tämä havainto on jollain käsittämättömällä tavalla siivittänyt allekirjoittaneen aurinkoiseen zen-tilaan, jossa purjehditaan yöllä asentamaan tuttia tyynenä kuin viilipytty. Voi olla, että ensi viikko on karu herätys todellisuuteen, mutten ole asiasta tippaakaan huolissani - huolehtiminen ei ole koskaan ennenkään toiminut ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä.

(Epäilen kyllä, että aurinkoinen zen-tilani on suoraa seurausta aloitetusta juoksuharrastuksesta. Parempien unien lisäksi nimittäin sää on nykyään aina mainio, kaurapuuro on aivan erinomaista ruokaa ja Suomen lätkätappiostakin on löydettävissä positiivisia piirteitä.)

Kun neiti siirrettiin omaan huoneeseensa, olin hieman huolissani siitä, mitä koko hommasta seuraa - omaan sänkyyn siirtyminen oli Ihan Tyhmää (tm). Turhaan huolehdin tuolloinkin. Tytär käänsi paatuneena kylkeä ja nukahti - iltasadun, oman uninallen ja iltamaidon yhdistelmä on lyömätön. Aluksi olin tosin itse melko pahoillani siitä, että neiti yhtäkkiä nukkui noin viidensadan kilometrin päässä. Se meni sittemmin ohi. Kyljen kääntämisestä kesken unien tuli paljon rennompaa.

Vielä vähän unijuttuja

Meillä, kuten ehkä tiedättekin, on nukuttu perhepedissä siitä asti kun tyttö saatiin laitoksella kanssani samaan huoneeseen, mutta nyt se on loppu. Tai ainakin lopuhko.

Havaitsin toissaviikolla nukkuvani älyttömän huonosti. Neiti potki, huiski ja kääntyili vieressä. Mieskään ei ollut tyytyväinen: heti, kun hän erehtyi kääntymään toiselle kyljelleen, tyttö ojensi kätensä ja ropsutteli isänsä kättä. Nuku siinä sitten.

Niinpä tytär laitetaan nyt yöksi omaan sänkyynsä. Tätä on jatkunut maanantaista, ja viime yönä saavutettiin jonkinlainen ennätys: kaivoin likan viereeni vasta kahdelta yöllä ja silloinkin siksi, että huomasin makaavani maitolätäkössä (pinnasängyssä taidettiin olla hereillä, mutta ei, tadaa, kiukkuisia tai äänekkäitä.)

Terveydenhoitajattaremme sanoi seuraavaa:

• Hyvä.
• Oma jaksaminen on erittäin olennaista.
• Kuuden kuukauden iässä eivät yösyötöt ja sitä myötä mutsien yötyöt ole nälkäkuoleman välttämiseksi välttämättömiä, joten tästä vauvan kannalta mukavasta tavasta voi pikku hiljaa opetella eroon.
• Olkaa johdonmukaisia.

Viimeinen kohta on muuten vaikein. Kaikki, joille se tuli yllätyksenä, voivat nostaa 147. hiuksen vasemmalta.

Ehkä tästä kuitenkin päästään jonkinlaiseen kaikkia tyydyttävään lopputulokseen - mahdollisimman pian, toivon, sillä yhtäkkiä niskaan kumuloitunut väsymys aiheuttaa järjetöntä itkuisuutta. Otaksun, että miesparkakin alkaa tuntea kohta olonsa surkeaksi kun tytär karjuu makuuhuoneessa ja vaimo itkee olohuoneessa (tai aamiaisella juustoa höylätessään yleisestä liikutuksesta, tai Mannerheimin Lastensuojeluliiton opastavaa liparetta lukiessaan, tai Ruotsin prinsessauutisille, ja jos maa olisi paljaana, toden totta itkisin varmasti sillekin, että ruoho kasvaa niin surullisen näköisesti.) (Tytär on kuitenkin normaali iloinen itsensä, vaikka äitinsä itkee aamupalalla juustoa höylätessään, joten stereona kyyneleet vuotavat vain iltaisin.)

Tämä siis selityksenä sille, ettei blogissa tapahdu muuta kuin rikkimenneen templaten korjausta. Pääni ei ole tällä hetkellä soveliaassa tilassa mielipiteiden tuottamiseen.

Vaihteeksi yövuorossa

Yritin yöllä selvittää, onko perheemme vallannut kuuhulluus, kun puoliso vaelsi levottomana sohvalle nukkumaan enkä itsekään saanut unen päästä kiinni. Mutta ei viime yönä käsittääkseni ainakaan täysikuu ollut.

Perheenjäsenet, joihin unettomuus ei tarttunut: tytär ja koira, jotka molemmat vetivät zetaa tyytyväisinä halki yön.

Unettoman yön seuraukset ovat tässä:

• Pitkäksi venähtäneet aamu-unet ja -pöpperöisyys
• Se, että unohtaa juoda kahvia - huolimatta siitä, että kuuntelee äänikirjaa sarjasta, jonka mahdollisesti toistuvin teema on kahvinjuonti
• Eilisessä erhevalmennuksessa opetelluista laululeikeistä se ainoa, joka jäi mieleen, todella jäi mieleen. LIMPSIN LAMPSIN JALKAPATIKALLA, PAATIKALLAAA JOO!
• Ei tee mieli syödä. Ei kyllä tee mieli nukkuakaan. Tekee mieli istua zombina tietokoneen edessä ja tuijottaa tyhjyyteen. Tai ehkä leikkiä laululeikkejä lapsen kanssa. Yhtä laululeikkiä. LIMPSIN LAMPSIN... okei. Mutta se on tyttärestäkin hauska leikki. Tai ehkä tytär nauraa minulle? 

Kerrankin onnistuin sen sijaan pysymään rauhallisena, vaikka unen puute tuppaa usein vähän hermostuttamaan. Väliäkös sillä jos ei nuku, jos ei kerran nukuta. Aina on laululeikit.

Öisin ei nukuta

Tästä tulee varmaan neuvolassa sanomista, mutta meillä ei nukuta öisin, vaikka käskivät. Kolmen-neljän maissa aamuyöllä sängyssä ruokailu muuttuu niin tahmaiseksi ja takkuiseksi, että nousen suosiolla imettämään sohvalle.

Toistaiseksi olen jaksanut tätä rytmiä päiväunien avulla ihan hyvin - yllättävänkin hyvin, luulin etukäteen muuttuvani raunioksi - mutta poden toki jo nyt syyllisyyttä siitä, ettei lapsemme vuokseni tule koskaan oppimaan ihmismäistä päivärytmiä.