Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:

"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:

"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

Pihakirppis

Vanhan Herttoniemen pihakirppis on iloinen ja innostava tapahtuma, jossa jengi nauttii keväästä ja ulkoilmasta ja ... en tiiä. Hyvistä kahvipannulöydöistä ehkä.

Silti.

Kun aamulla tukka takussa toikkaroi ulos koira toisessa päässä hihnaa ja löytää sekä pihansa että kaupunginosansa täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväästä ja hyvistä löydöistä, tunnevaste on yllättäen sama kuin siinä unessa, jossa herää kotoaan alasti kämpän ollessa täynnä asuntonäyttöön saapuneita kansalaisia.

Haluan kaivautua peiton alle.

Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

Pulkijäinti

Nohevimmat ovat jo kiitollisuudella merkille panneet, etten ole tänä vuonna liveblogannut UMK:ta, mutta täysin maininnatta ette selviä.

Skaban voitti just Sandhja, mistä oon aika fiiliksissä, vaikka samalla olen vähän pahalla mielellä Saara Aallon vuoksi, johon olen leimautunut sekä saaraaaltoisuuden että frozenannaisuuden vuoksi.

Analysoimme nopeasti asiaan kuuluvia tapahtumia, aakkosjärjestyksessä, paitsi niitä, joista mulla ei ole mitään sanottavaa.

Barbe-Q-Barbies: Katoin siinä esityksen aikana, että jeskamandeera, toi laulajahan on paksuna, voi miten ihana maailma on, että noi tuolla vaan rokkaa ja yks on paksuna ja ei siinä. Itsehän tunsin paksuillessani olevani tosi muori kapinallinen jos menin kuuntelemaan rokkia. Levyltä. Eikä biisikään ollut huono.

Eini: Puolison suosikki.

Naiset: Pieksivät miehet tänä vuonna sekä taidolla että ilolla ihan satanolla.

Raatijärjestelmä: Twitterissä manguskeltiin, että miten tämmösillä höpöhöpöraadeilla voi päästä Tukholmaan, epää on. No kuule, manguskelija, minä selitän: siksi, että Euroviisut on höpöhöpöä. Huumorintajuttomien suomalaisten äänet tarvitsevat aivan välttämättä tasapainottavaa keveyttä rinnalleen. Kun mietit siellä, kehen viittaan puhuessani huumorintajuttomista suomalaisista, selvennän viestiäni helpottavasti: jos manguit, viittaan sinuun. Eduskuntavaalien pitää olla edustavat, Euroviisukarsintojen ei.

Saara Aalto: Biisi ei ollut muutoin ihan mun makua, mutta se lopun "here we're loving" -messu ja korkokenkään verhotun jalan paukauttaminen lattiaan oli niin hieno, että kyllä sillä olis Tukholmassakin saatu esiintymislava särki.

Sandhja: Ensin olin, että nyt on Janelle Monaet kuunneltu tarkalla korvalla, ja sitten olin, että no sehän on hieno asia se, ja sitten vain jotenkin ihastuin kaikkeen siihen energiaan, ja nyt olen, kuten sanottua, ihan että jeejee.

Stella Christine: Mimmi, jolla tuntuu olevan musiikillistakin annettavaa, toivon, että tämä poimii levytyssopparin tai jotakin. UMK:n ihanin sivujuonne on ehkä just se, että se voi toimia ponnahduslautana valokeilaan.

Twitter: Edelleen tosi pölö kanava, mutta mun twiitti pääsi ruutuun, että olen jotain valmis antamaan anteeksi. En paljon mutta jotain.

Se siitä. Ensi vuonna ei ehkä tätäkään, ellen taas jännitä finaalissa tosi paljon ja koe tarvetta purkaa adrenaliiniani johonkin. Sitä varten blogit on.