Ajatuksia juoksemisen tiimoilta

Kävin juoksemassa! Vihdoin! Se on merkittävää kaikille, sillä viime viikolla juteltiin tällaista:

"Anteeksi kun olen niin kireä ja väsynyt. Miksiköhän olen niin kireä ja väsynyt?"
"Et ole päässyt urheilemaan."
"Ai niin. Se."

Juoksulenkki ei kyllä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Olin nimittäin ajatellut, että jalkaan ei sattuisi yhtään ja juoksisin 15 km lyhyisen lenkin kuin vuorikauritsa. Tai mitä ne nyt ovat.

Oikeasti jalkaan sattui ihan kauheasti. Alkuun joka askeleella, sitten joka toisella, ja näin edeten sitten lenkin lopussa ei enää juurikaan. Eikä keskivaiheillakaan silloin, kun askelsin epäilemättä terveellisesti jalan ulkosyrjällä. Vahingossa vain kävi niin, ei tarkoituksella. Koska sattui.

No siinä kivun pikku hiljaa lievittyessä ajattelin, että ehkä jalka vain kaipasi kunnon lenkkiä parantuakseen kunnolla. Sitten tulin ajatelleeksi, että toisaalta, ehkä kehoni on vain päättänyt olla tuhlaamatta resursseja kipuviestintään, joka ei eräille puupäille kuitenkaan mene jakeluun.

Kaikkeen tähän ajatteluun nähden tuntuu vähän kummalliselta, että jalka on tuntunut loppupäivän ihan kunnolliselta raajalta.

Nyt en voi olla ajattelematta, että minulla kävi ehkä parempi tuuri kuin tarkalleen ottaen olisin ansainnut.

Ehkä tästä vielä HCR tulee. Tai ehkä tulee visiitti röntgeniin. Ken elää, hän näkee.

Edit. Tarkennan vielä, että 15 kilometrin sijaan juoksin 5,5 km, jotta en maksimoisi tuhoja, mitä voitaneen pitää päivän ainoa todellisena ajatustyönä.

UMK liveblog osa 1

1 Näyttää kyllä superdorkalta, kun juontajat pälättävät, mutta ääntä ei kuulu.

2 Miau viehättää mua. Kuka tahansa, joka lavalla pukeutuu kirjoneuletrikoisiin ansaitsee rakkautta.

Biisin tosin unohdin sittemmin.

3 Ai kamala mitä ihanan Aija Puurtisen hiuksille on tehty. Miksi stylisti vihaa häntä?

4 No joo. Honey beet teki Eagles of Death Metal minua enemmän miellyttävästi.

5 Tuomarit pureutuvat myös musiikkiin. Toisin oli Miaun kanssa. Take it from me: jos kukaan ei sano biisistä mitään, pulassa ollaan.

6 Lili Lambertin ajan pysyin hereillä vain, koska kirjoitin tätä lausetta. Ei minulle. Jotain skeittipunkia seuraavaksi kiitos.

7 Lavalla hiiviskelevä soittajapoika saa kyllä sympatiani.

8 Jollain yleisössä oli kiva pitsipaita.

9 Tomi Saarinen on kyllä aika hyvä tuomari. Ei luikertele sieltä, mistä aita laahaa maata.

10 Klassinen kysymys "Onks TOI Redrama" on hanskattu jo aiemmin. Huoli pois.

11 Voi nää Aijan kommentit on parhaita. Etenkin jos menevät teknisiksi. Mitä eivät nyt menneet.

12 Nyt luen vähän, en jaksa näitä esittelyvideoita.

13 Hukka ja mama. Vaiko Hukka ja Mama? Ei tämäkään ole ihan mun musaa, mutta jotain tosi sympaattista tässä on.

Laulajan hiuslaite paranisi jos kynät korvaisi puikoilla. Viikon vinkki! Ja ihan ilmainen.

14 Levytyssoppari! Hieno homma. Päätin muuten, että se on Hukka ja Mama.

15 Softenginestä on pakko pitää. Koen myös rakkauden aallon UMK-konseptia kohtaan.

Mahtava biisi. Mutta mistä noi puvut?

16 Jasmin Michaela on kyllä TODELLA kaunis. Toivottavasti myös hyvä laulaja. Noi kynnet kyllä pelottaa.

17 Noni silmät kiinni telkkariin.

18 Öm. No nyt en sitten tiedä. Biisi ei puhuttele ainakaan mua. Voihan.

19 Tauko. Kahvia ja pullaa.

20 Taukokeskustelu. Telkkarissa mainittu Arion.

Mies: No eipä ole niistäkään paljon kuulunut.
Vaimo: Niin tai Great Wide Northista. Niisk.
Mies: Ai niin ne. Voittiko ne viimeksi?
Vaimo: Mitä?
Mies: Niin kuka voitti viimeksi?
Vaimo: No Krista Siegfrieds. Höh.
Mies: Mistä muka voi muistaa.

Että kyllä ollaan jännän äärellä ja pysyvän maineen kynnyksellä taas tänäkin vuonna.

21 Koira söi tänään lunta ja loiskii lempeästi vieressä. Halusitte varmasti tietää.

22 Mies marisee, että Softenginen pojat ovat nuoria. Mutta aika hoitaa!

23 Noni. Jos joku juontaja kysyy, mistä karisma on löydetty, kuuluu sanoa, että Krunikassa on yks kauppa.

24 Redrama, minustakin on kamalaa tuottaa pettymyksiä. I feel you.

25 Mun suosikit on Softengine jaaaa ehkä Hukka ja Mama. Mutta ei Softakonetta Viisuihin, ei ei.

26 No niin. Loputtomasti pitkitetty totuuden hetki.

27 Softakone suoraan finaaliin! Hirveällä hinkkauksella on nyt tiputettu Lili Lambert. Oikeesti. Ehkä voisi ihan kaksikin tiputtaa tässä vaiheessa.

Ensi viikkoon! Saan takuulla teidät kaikki kevään mittaan toivomaan, että lopetan bloggauksen pikimmiten!

28 Lopussa kävi ilmi, että alun juontajat oli vaiennettu tarkoituksella. Niin oli huonot jutut.

EDIT. Kiitos Bloggerin mobiilin, piti vähän muotoilla takautuvasti.

Kartalla ollaan. Ja kirpparilla.

Tässä vielä viikko takaperin vakuutin kaikille, että olen menossa kohta myymään Messukeskuksen kirpputorille.

Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Jäähalli.

Minulla on tavarasta luopumiseen vähän ristiriitainen suhde. Nythän se on trendikästä - aiheen tiimoilta putkahtelee erilaisia blogeja kuin hipstereitä kaupunkifestareiden liepeillä (jos kohta haluan tarkentaa, etten viittaa kenenkään henkilökohtaiseen projektiin sinänsä vaan trendiin yleensä … no nyt valehtelin, viittaan myös henkilökohtaiseen Liinansyyllistysprojektiini) - mutta minusta se on myös vähän liian helppoa. Olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, etenkin viedessäni trikoovaatteita johonkin ihan mihin vaan pois mun kaapista, että oikeamielinen rangaistus liiallisesta kuluttamisesta olisi, että sen roinan kanssa pitäisi elää. Ei saisi luopua. Kyllä tulisi mietittyä heräteostoksia tarkemmin, jos vaatekaapin ovi ihan oikeasti ei menisi kiinni.

Mitä se kyllä ei aina menekään, koska jäljellejääneet vaatteet on aseteltu huolellisesti roikkumaan siten, että ne estävät liukuoven liu'un.

Tästä huolimatta aion myydä lastenvaatteita kirpputorilla. Lastenvaatteet ovat kaikilta osin erikoistapaus - niiden ostaminen on hirveää, niistä uloskasvaminen on suotavaa, ja ne on kuitenkin pakko hankkia.

Niin että. Tervetuloa vain kaikki ostamaan kassikaupalla lastenvaatteita huomenna Jäähallin kirppikselle! Olen siellä toverini Vennin kanssa. Hän on idean äiti ja primus motor.

Kiitos, ihana Venni! Jänskättää ja innostaa ihan pöhkönä. En ole koskaan ennen myynyt kirpparilla mitään. Eniten jännittää, että riittävätkö eväät ja toiseksi eniten se, ostaako kukaan mitään.

Tämä oli mainos. Maksan siitä kohta itselleni jollain.

-

Koska olen viime aikoina kärsinyt akuutista tekemisen puutteesta, se oli vitsi, päätin eriyttää kutimointihommat omaan blogiinsa. Se, onko siinä nyt sitten mitään järkeä, on kysymys johon emme tässä sukella. Kutimointi on 98% zeniä ja 2% verran hartiasärkyä, ja koska kaikki hauska on hyväksi vatsalle, pidän blogia, järkeä eli ei.

Kerron tämän teille, koska olen löytänyt täydellisten taaperolapasten reseptin, ja siitä siellä lisää.

Tämän myötä neulehommat jäävät tästä blogista kokonaan. Ensin ajattelin, että ehkä jää tämä blogikin, mutta eipäs jäänyt, koska olen ensteks hyvä puhumaan ja toisteks hyvä puhumaan itsestäni.

Ostoshaasteen 4. kvartaalin raportti

Huonomminkin on mennyt.

Lokakuussa ostin juoksutrikoot, joita en kyllä ihan ihan oikeasti tarvinnut, koska kaapissa oli jo kahdet, että sikäli oli ihan tyhmää.

Joulukuussa ostin housut. Käyttöä on ollut, vaikka oikeasti halusin hameen. (Ainoa kelpuuttamani hame paljastui sovituskopissa sopimattomaksi julkisilla paikoilla käyttöön.)

Jossain välissä kvartaalia ostin myös prätkäsaappaat.

Suunnataan katse hieman taaksepäin. Lähes (mutta valitettavasti ei aivan) kaikki vuoden aikana ostamani on tullut reippaaseen aktiivikäyttöön, mikä on tosi hyvä. Alkuvuodesta kuvittelin jostain syystä, että neonvärit olisivat vihdoin ok. Voivat ne ehkä joissain tapauksissa olla, mutta eivät siten, kun ajattelin. Lisäksi on jäänyt hieman epäselväksi se, miten ostamansa vaatteen laadusta voisi vakuuttua etukäteen. Yksi tänä vuonna hommattu paita on siirtymässä ns. kotipaidaksi, ja yksissä housuissa (3. kvartaalin hankintoja) irvistelee jo taskun sauma.

Kenkähankinnoista osa on hankittu suoraan ajasta ikuisuuteen siirtyneiden yksilöiden korvaamiseksi. Juoksukenkien ikääntyminen oli lähinnä laskennallista (ja kynsikin mustui), mutta jotkin kengät viestivät hyvin selkeästi, että ne olisi syytä päästää tuskistaan: 1) Edelliset prätkäsaappaani imaisivat sukat varpaisiin viiden minuutin kävelyn aikana. 2) Edelliset nahkaiset tennarini olivat rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta tehokäytössä koiranulkoilutuskenkinä - eihän niistä tullut edes vesi sisään. Kunnes tuli.

Mitä jatkossa? No sitä jatkossa, että yritän vähentää edelleen. Ja vielä lisää.

Sillä: vilkaisin tässä päivänä muutamana jotain Ylen dokkaria, jossa työntekijöitä pidettiin (itselleni epäselväksi jääneessä maassa, mutta epäilen Bangladeshia, koska sikäläiseen tehdaspaloon viitattiin) vaatetehtaassa 19 h töissä mittaisia työpäiviä. Lepoaikaakin sentään jäi ennen seuraavan duunipäivän alkua hyvinkin viitisen tuntia. Kun vartija lähti tauolle, hän reippaana poikana lukitsi duunarit tehtaaseen. Länsimaisiksi ostajiksi tekeytyneille dokumentaristeille kerrottiin toista totuutta.

Homma rinnastui minusta niin tylysti orjatyöhön, ettei se oikein rohkaissut kuvittelemaan, että ostamalla tarjoan arvokasta duunia kehitysmaiden vähäosaisille. Riistokuluttajuuteni on ehkä systeemiin rakennettu, mutta voin yrittää parhaani mukaan olla noudattamatta minulle kirjoitettua osaa.

Helvetin esikartano

Helvetin esikartano on odotettu - ja päivisin rakastettu - ison tytön sänky.

Se on se, johon päivisin mennään makoilemaan ja ilmoitetaan, että nyt nukutaan ihan rauhassa. Se on se, jota ennen joulua kovasti kaivattiin. Se, josta joulun jälkeen hieman enteellisesti puhelimessa ilmoitettiin, että "minä menen siitä pois."

Okei, ei se enää ole ihan helvetin esikartano. Nyt riittää jo noin vartin vieressä istuskelu, mutta voitte uskoa, että uuden vuoden tienoilla olivat illat kovasti huutoisia - ja, kun ison tytön sängyn ehdottomasti huonoin puoli on se, että sieltä voi kipaista pois, jos nukkuminen, tuo vanhempien mielivallan muodoista kauhein, ei nyt just huvita - myös ramppauksentäyteisiä.

Ne illat olivat tosi ikäviä kaikille. Lapsi rääkyi dramaattisesti, minä harkitsin sydän karrella vaatehuoneeseen piiloutumista ja mies istui aika pitkiä aikoja lapsen huoneessa saaden kuulla, että nyt kelpaisi kyllä vain äiti.

Tilanteen ainoa valoisa puoli oli se, että lapsi on perinyt isänsä unenlahjat, eikä mene heräämään keskellä yötä (ellei joku typerä sänkyyn välttämättä haluttu muovinen lelu kolise lattialle maanjäristyksen tapaan äännellen.)

Vaan tottumus on toinen luonto. Pikku hiljaa on sänky ollut enemmän ja enemmän ok. Sinne on jääty vähemmällä ja vähemmällä huudolla ja vieressä istuskelulla.

Mutta viimeinen niitti taisi tulla eilen: kävimme naapurissa synttäreillä, ja jossain siinä kiivaan kekkeröinnin keskellä lapsi kävi toteamassa, että juuri kaksi vuotta täyttäneellä sankarittarella on myös ison tytön sänky.

Ja avot, eiköhän vain illalla jääty petiin täysin ilman karjuntaa.

(Ja herättiin aamulla kello kuusi, täysin epätyypilliseen aikaan. Selostuksesta, jonka mukaan seinästä tulee mörköjä, päättelin, että painajaisunien aikakausi on korkattu.)

---

Juhlat itsessään olivat muutenkin tosi kivat ja rennot. Kotiin palatessani pohdin, olisiko minustakin pitämään niin hauskat kekkerit muksulle. Rentouteni kohdistuu nimittäin yleensä ihan muihin juttuihin, esimerkiksi siihen, onko meillä siistiä vai ei. Emäntänä olen sen sijaan jonkinlainen musta aukko: niin tiivis stressin keskittymä, että imen kaiken valon ympäristöstä.

Onneksi tässä on kahdeksan kuukautta aikaa stressata ja treenata.

Päivän DIY

Kuten mainittua, lapsen huoneen seinistä yksi maalattiin liitutaulumaalilla.

Maalia jäi tilkka, ja koska se oli jotakuinkin painonsa arvoista kullassa, päätin koristella sillä vielä pari lasitölkkiä.

"Meen tekemään noille tölkeille sapluunat", sanoin miehelle, joka viimeisteli maalausta nurkassa, jossa en voinut auttaa.
"Älä nyt mitään sapluunoita, vapaalla kädellä vaan", sanoi mies.

Koska olen kotifrouva silleen viiskytluvun hengessä, tottelin toki. Ja sitten katselin tovi myöhemmin niitä purkkeja ajatellen, että kyllä oli viimeinen kerta kun miestä näissä diy-hommissa kuuntelen.

Mutta ehkä ne paranisivat, jos niihin kirjoittaisi jotain kivaa? VARMASTI. Ei kun liitutaulutussin hankintaan. Samalla ostin metrisen tonnin washiteippiä, koska mitäpä kaltaiseni ihminen ei washiteipillä tekisi. Tähänastiset ideani sisältävät mm. seuraavia:

• Washiteippirullien käyttö muovilaatikon sisällyksenä
• Washiteippirullien käyttö keittiön yleisilmeen epäjärjestyselementtinä.

NO. Liitutaulutussi tuli. Minä raapustin.

Huomasin muuten, että tuo maali ei aivan optimaalisesti pysy paikallaan pesussa. Efekti oli yllättävä: maali oli irtoamassa siistinä liuskana, vähän kuin ... no, kuin joku washiteipin pala. Esimerkiksi. Mutta kuivuessaan toki taas jämähtää kiinni kuin punkki koiraan.

Ammattijärjestäjien puuhia seuraamalla olen oppinut, että selkeä ja informatiivinen järjestys on avain onneen.

Ei tarvitse myöhemmin sitten ihmetellä.

Fanitukseni koko kuva

Sen jälkeen kun tiemme NKOTB:n kanssa erosivat vuonna viiksi ja takatukka, olen ollut aika huono fanittamaan mitään. Minusta fanihommat ovat useimmiten vähän kiusallisia. Ihmisiähän tässä nyt kai noin yleisesti ollaan, mitä nyt sitten jotkut vain hieman parempia, kiinnostavampia ja lahjakkaampia ihmisiä, mistä heitä voi toki arvostaa, mutta rajansa kaikella.

Kerran melkein fanitin yhtä brittikirjailijaa, mutta sitten löysin hänen bloginsa ja totesin, että hänkin on tosiaan ihminen, ja kaikesta päätellen hieman ärsyttävä ihminen vieläpä, ja siihen loppui sekin yritelmä.

Lyhyesti asian voisi tiivistää siten, että paavin vuoksi ei pyörtyillä eikä muusikoita sanota jumalaksi.

No, näemmä itseltään salaakin voi fanittaa. Olen, ilmeisesti post-factum, tunnistanut itsestäni vahvoja fanitunteita Nick Cavea kohtaan. Ehkä olen ainoa, jolle tämä tulee yllätyksenä, mutta kuvittelin tosi pitkään suhtautuvani äijään viileän hyväksyvästi. No, hyvä on, teini-iässä oli hetkiä jolloin suunnittelin hänen kanssaan avioliittoa, mutta tarkoitan, aikuistuttuani.

Tunnistaminen tapahtui sillä tavalla, että olimme leffassa. Ennen leffaa tuli mainos. Mainoksessa soi Nick Caven musiikki.

Nick Caven musiikki! Nick Caven, joka on joskus muinoin sanonut, ettei missään olosuhteissa halua musiikkiaan käytettävän mainoksissa. Ja nyt hän sitten promoaa jotain tanskalaista miesten vaatehtimoa.

Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen joulua. Olen yhä aivan poskettoman rikki tapahtuneesta. Maailmasta tuntuu kadonneen merkitys ja järki. Saatan pysähtyä milloin tahansa tuijottamaan seinää tyhjin katsein. Saatan googlata raivoisasti selvittääkseni, eikö kukaan muu oikeasti ole shokissa (ilmeisesti ei.)

Kukaan vierestä tilannetta seuraava ei ymmärrä, miksi ongelma on niin paha. "Ehkä Nick tarvitsee juustoa leivän päälle", sanoi mies, aivan kuin olisi aivan luonnollista, että kaikkien on saatava juustoa leivän päälle, vaikka ei kyllä ole, jos nimi on Nick Cave eikä juustoa saa kuin myymällä musiikkiaan mainoksiin; "Aika jännä", sanoi rakas kummitätini, ja vaikka hän varmaan ymmärtää tuskani jollain tasolla, kävi selväksi, ettei hänen maailmansa järkkynyt.

Mutta minä kyllä tiedän, miksi tilanne on niin paha. Se on niin paha siksi, että minä fanitin Nick Cavea. Fanitin, saatana, ja koko sydämestäni ihailin tyypin periaatteita. Ja nyt hän on mennyt syömään sanansa, minä olen mennyt löytämään itsestäni fanin, ja taas pitää löytää jotain uutta, mihin luottaa.

Sillä näemmä minä tai Nick emme kumpikaan ole tyyppejä, joihin voisin luottaa.

PS. Häneen, joka tulee kertomaan, että em. mainos on kuitenkin tosi hieno, iskeköön salama.

PPS. Suljen kommentit, kiitos spämmääjät.