Pahinta äitiydessä

Se, mikä on äitiydessä pahinta, on muuten pahinta myös esim. koiranomistajuudessa. Tai ehkä ylipäänsä siinä, että kiintyy toiseen elävään olentoon.

Eilen kävimme lääkärissä kun lapsen hengitys oli hieman raskasta, kiitos flunssan. Hieman, haha. Lääkärin kanssa käytiin dialogia, jossa eräs äiti kysyy, että "Ei mikään keuhkokuume kuitenkaan?" ja lääkäri vastaa rohkaisevasti "Ei välttämättä!"

Ei välttämättä. En purskahtanut heti itkuun. Huimasi. Ajattelin Lastenklinikkaa, jonne kuitenkin yötä vasten joutuisimme, tuskaisesti hengittäen koko sakki (kuka nyt mistäkin syystä). En ajatellut veljeäni, joka kuoli sairaalaan, kuumeeseen. No totta kai ajattelin veljeäni. Ajattelin, että on tämä äitiys perseestä kun ei voi rauhassa purskahtaa itkuun vaan pitää mennä naama peruslukemilla labraan verikokeeseen.

Lapsi ei ollut tietenkään yhtään huolissaan, tai edes kovin kipeän oloinen. Laboratoriossa hän varmoin ottein suoritti täsmäiskun tarralaatikolle ja kesti verikokeen kertaakaan edes inahtamatta. Kävimme hengittelemässä keuhkoja avaavaa lääkettä kuin olisimme olleet ennenkin asialla. ("Hänelle selvästi kannattaa selittää etukäteen, mitä tulee tapahtumaan", huomautti hoitaja.) Kävimme leikkitilassa syömässä näkymätöntä kahvia, vettä, pullaa, kukkakaalia, retiisejä ja tomaattia, joita lapsi puuhakkaasti tarjoili.

Kävimme kuuntelemassa keuhkoja, hengittämässä lisää astmalääkettä, ja kuuntelemassa vielä kerran. Sitten lähdimme kotiin. Lääkäri käski olla huolehtimatta. En kysellyt, olisko sellaista varten tarjolla otsalohkolobotomia. Lastenlääkäriasemallahan me olimme.

Yöllä ei tarvinnut lähteä sairaalaan, mutta työvuoron saaneena jaksoin huolehtia ja stressata konttorilta käsin reippaasti ihan koko päivän. Kotiin tullessa vastassa oli lapsi, joka ...

...halusi potkia palloa reppu selässään.

Minusta minäkin pärjäsin lopulta ihan kohtuullisesti, vaikken edes tarraa saanut.

All by myseeeeeelf

Pari viikkoa - viime perjantaihin asti - ristin sormia ja varpaita ja hyräilin Egotripin Moulaa!-biisiä:

Jos vaikka sellaisen
voittais niin takuulla en
soittaisi ja kertoisi
en kertoisi kenellekään

Minä en voittanut lotossa. Voitin ihan yksin vietetyn viikonlopun. Mies lähti rymyämään ja lapsi mummolaan.

"Voi sitten tuntua vähän tyhjältäkin", varoitti yksi jos toinen, kun kuitenkin kerroin (mutta en silti kertonut kellekään, joka olisi saattanut haluta täyttää tyhjää viikonloppuani.) En minä sitä, ettenkö tunnistaisi tyhjän huoneen kauhua. Ettenkö tietäisi, miltä tuntuu, kun humisevassa yksinäisyydessä aika ei kulu ja ahdistaa.

Vaan toisen roska on toisen aarre, vai miten ne siellä Siivouspäivässä mainostavat, ja minä olen se toinen. Mikä jatkuvasti yksin oleville ei välttämättä ole mitään erityisen toivottavaa voi olla kaksi-ja-puolivuotiaan äidille sateenkaaren pää.

Kaikkea tavallista, mutta omassa tahdissa. Ja salaattia.

Koko viikonloppu ihan yksin. No, yksin koiran kanssa. En aio valehdella. Oli ihan parasta. Toinen asia, mikä oli ihan parasta, oli kun lapsi tuli kotiin ja kapsahti kaulaan ja halasi ihan hirveän pitkään.

Mummolassa oli ollut ilmeisesti tosi kivaa (ja hyvää ruokaa). Sunnuntai-iltana lapsi ilmoitti mummolle puhelimessa tulevansa taas huomenna. (Ei käy laatuun, ajattelin, mutten sanonut.)

Mummolassa oli visiitillä myös serkkutyttö. Neidit oli laitettu samaan huoneeseen nukkumaan, ja sehän on vähän kuin olisi kaverilla yökylässä, eikö? Ja nuoremman neidin, siis omamme, lempikirja tätä nykyä on Pija Lindenbaumin Essin uni hukassa, joka esittää, että yökyläilyn tärkeintä ohjelmaa on maata sängyssä ja jutella koko yö. Mikä tavallaan onkin ihan totta.

Niin, että kun isovanhemmat olivat sulkemassa ovea takanaan, he olivat kuulleet, kuinka tyttäremme ehdotti kirkkaalla äänellä serkulleen: "Jutellaanko?"

Olympialaisten välitilinpäätös

No niin, tässä ollaan jo kohta olympialaiset olympioitu, oletteko nauttineet? Minä olen, jopa tänä lätkätappion päivänä.

Urheilua seuratessa pitää muistaa, että asenteella on väliä. Nämä kekkerit ovat itsesäälissä rypijöiden kulta-aikaa, ja tänään Ruotsi-tappion ollessa tosiasia on tilaisuus oikein tarjottimella tuotu eteen. Pitää muistaa nauttia siitä, miten epäreilua kaikki (mutta etenkin ero- ja arvostelutuomarit, sääolot ja auringonpilkut) meille on. Jos ei ole, on hyvä muistaa, että hetkellinen reiluus on asiallinen korvaus näistä mitalittomista tuskan vuosista ja vähintä, mitä voi odottaa.

Myös omia ennustajanlahjojaan voi harjoittaa. Itse luotan siihen, että lätkässä peli on hävitty siinä vaiheessa, kun selostaja ensimmäisen kerran sanoo "aikaahan tässä on vielä vaikka kuinka paljon". Aikaa saattaa siinä vaiheessa olla vaikka kahden lätkämatsin ajan, mutta lausunto osoittaa kätevästi, että peli on nyt sen näköistä, että a) aikaa todella tarvitaan ja b) edes aika ei auta.

Mites tässä nyt tälleen kävi.

Itse olin kotitoimistolta, jossa oli kätevää kuunnella selostus. Tuossa ylläolevassa kuvassa työpisteeni melkein näkyy siinä vasemmalla. Tästä päästäänkin kaikkien urheilukisojen ihanimpaan juttuun! Saa olla rauhassa taikauskoinen. En katsonut tätä merkittävää ottelua, koska päähäni on iskostunut, ettei ne ikinä voita, jos mä katson. (Paitsi silloin kun voittaa, tietenkin.) Tavallaan voisi tietenkin ajatella, että Teemu Selänne, jonka olympiaunelmaa varten koko Suomen joukkue pelasi (truu stoori, kuulin töllöstä ja sitten en toviin mitään kuullutkaan kun nauratti niin kovin) oli voiton kannalta merkittävämmässä asemassa kuin se, katsonko mä matsin vai kuuntelenko vain, mutta ei. Siitä se vain on kiinni, mitä minä täällä kotona teen.

No, onhan iloisiakin asioita! Suomalaismiehet voittivat ylläripyllärikultaa hiihtelyssä. Radioselostus tapahtumasta oli niin loistava, ettei sitä olisi parantanut edes konseptoimani Kari-Pekka Kyrön kommentointiduuni, mutta ihan kaikkiin muihin hiihtotapahtumiin olisin kaivannut sitä Kyröä. Etenkin silloin, kun Norja epäonnistui viestissä "pieleen menneen huollon" vuoksi. Kahtena peräkkäisenä päivänä! Hups! Omista en sano mitään, tulee vielä kunnianloukkaussyyte. Mutta Kari-Pekka Kyröä on kyllä haastateltu ihan häpeällisen vähän! Ryhdistäytykää uutimissa!

Itsekin kyllä ilahduin kovasti Jauhojärvi-Niskanen -kaksikon mitalista, mutta lähinnä siksi kun selostaja oli niin onnellinen ja huusi "Voi riemun päivä! Voi riemun päivä!" Kyllä on hyvä, että ihmiselle tuollainen riemun päivä suotiin!

Hopeisia mitaleita ovat kuskaamassa kotiin lähinnä naiset, joista Enni Rukajärvi on mun suosikki. Olenhan itsekin melkein kerran kaatunut lumilaudalla mäen alas. Tai no ihan kokonaan kaaduin. Mies sittemmin sanoi, että jos haluan oppia lautailemaan, menen ihan lautailukouluun sitä varten, ettei tule ero. En ole vielä halunnut, kun epäilen, että jonkun keinon kuitenkin keksin, millä teen oppimattomuudestani miehen syyn, ja sitten tulee ero. Mutta kuitenkin katson, että yhtä hurjapäitä ollaan, minä ja Rukajärvi.

Jos nyt tämän innostavan reportaasin jälkeen tuli sellainen olo, että voi saakeli, olen missannut, niin ei hätää! Vielä on monta päivää aikaa. Telkkari auki ja sosiaalinen media auki (jonnekinhan ne sarkastiset kommentit pitää laittaa) ja perhe ulos talosta.

Psykofyysinen kokonaisuus

Joskus lukiossa luin biologian kirjasta, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Suomeksi se tarkoittaa minun kohdallani tätä:

1) Kun olen ahdistunut, vatsaan sattuu.
2) Kun vatsaan sattuu, olen ahdistunut.

Kuulostaa tavallaan ilmeiseltä, mutta on joka kerta silti yhtä tyrmistyttävää. Olen kärttyisä, hätäinen, melkein tuskainen - ja kaikki vain siksi, ettei vatsa ole vielä taudista asettunut. (Voihan siihen olla muitakin syitä, mutten tunnista niitä nyt.)

--

Joskus taannoin eräs toveri käytti termiä emoaluksesta irrottautuminen kuvatessaan, no, oikeastaan imetystä ja sen loppumista, mutta myös sitä, miten lapsen elämänpiiri kasvaa. Se oli minusta jo silloin osuva lause, mutta nyt se pyörii mielessä yhä useammin - kun lapsen elämänpiiri kasvaa. Kun hän ei enää ole kainaloinen aivan jatkuvalla syötöllä.

Miten turhauttavalta jatkuva kainaloisuus tuntui, kun se oli jokapäiväistä, jokatuntista. Ja miten kaipaan sitä nyt, kun saan lapsen kaapattua kylkeeni pidemmäksi aikaa vain kutittamalla häntä niin, että hän kikattaa hervottomana eikä pääse luikertelemaan pakoon. Parissa vuodessa sitä ehti tulla niin riippuvaiseksi toisen ihmisen painosta ja läheisyydestä, ja nyt, kun se alkaa loitontua (vaikka kuinkakin hitaasti, eihän hän vielä ole kotoa muuttamassa) vieroitusoireet ovat kaameat.

Mitäs sitten kun hän on teini-iässä, eikä ehkä halua syliin enää ollenkaan?

Ajattelin, että tämän takia voisi pyrkiä synnyttämään toisen lapsen, mutta sitten ajattelin, ettei se ehkä ole kestävä strategia. Ehkä hankin vain kissoja. Olen nimittäin allerginen kissoille, ja kissat (mikäli populaarikulttuuriin on luottaminen) viettävät elämästään suurimman osan pinoutuneena allergikkojen päälle.

Siinä sitä olisi, toisen elävän olennon painoa, jos kohta ei ihmisen.

Asioita, sairastellessa

Asioita, joita voi tehdä mieli vatsataudissa (kun vähän helpottaa):

• Vetistä basmatiriisiä pienellä lorauksella soijakastiketta

Asioita, joita todella kaipaa vatsataudissa:

• Että uskaltaisi ottaa särkylääkkeen miettimättä, mitä siitä seuraa
• Ettei vain tarvitsisi oksentaa
• Kunnon yöunia
• Että olisi pyytänyt jotakuta tuomaan kaupasta naistenlehden, koska kerrankin on sellaisessa tilassa, jossa olisi juuri tarpeeksi keskittymiskykyä naistenlehtiin
• Että jaksaisi neuloa

Asioita, jotka tuntuvat hyvältä vatsataudissa:

• Lapsen halaus
• Kun mies silittää jalkaa
• Koira, joka käpertyy nukkumaan polvitaipeisiin ja laittaa pään polvelle
• Kun lipuu uneen

Olkoon ystävänpäivänne vatsataudista vapaa ja muutenkin erinomainen.

DI osaa monta asiaa

(Joskus näin luontodokkarin nimeltä "Kettu osaa monta asiaa". Dippa-inssi on melkein yhtä näppärä.)

Niin, Pilami muistutti osuvasti, että DI pystyy mihin tahansa, mikä oli oivallista, sillä ehdottoman tottahan se on, oli vain päässyt unohtumaan. DI pystyy esimerkiksi päättämään, että just tänään on kiva keli lähteä lenkille pidemmän tauon jälkeen.

Näkyyhän jään päällä oleva vesi?

...siinä liukastellessa tulee ikään kuin pilatestreeni kaupan päälle, näetsen.

Diplomi-insinööri kykenee myös hoitamaan tankkauksen ennen lenkkiä laskiaispullalla ja lenkin jälkeen lakritsitiikerin kakulla, jonka mies pyöräytti krapulastaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se tuntui hyvältä idealta siinä, mutta sitten paljastui, että oikeasti olisi ehkä pitänyt syödä jonkun hevonen.

Onnekasta muuten, että talouden toinenkin aikuisyksilö on DI. Näin voi ikään kuin tavallaan ottaa kuitenkin kunnian siitä, mihin toinen pystyy, mutta itse jostain syystä ei. Mikä tuli mieleen, kun söin sitä ihan äärikuohkeaa tiikerikakkua (lähtökohtaisesti en ymmärrä kuivakakkuja) ja kuuntelin, miten se oli saatu aikaiseksi.

Minähän olen leipurina sitä luokkaa, että ai missä välissä tää 1 tl sokeria muuttui ohjeessa 1 dl:ksi sokeria? Ei varmana ollut aluksi mitään puhetta desilitroista. (True story.)

--

Tänään kun yritin suusanallisesti ohjeistaa lasta kaupasta kotiin, huomasin suorittavani äitiyttä jotenkin käänteisen silmääpalvovasti. Epäilemättä ohikulkijat pitävät mua käsittämättömän vittumaisena eukkona, jota ei olisi ikinä pitänyt päästää kenenkään lapsen elämää pilaamaan.

Lapsen mielestä olen vissiin vähän hassu.

Tänäänkin jotain kailotin keskellä kauneinta Herttoniemeä (hyvä on, Treffipubista itään, ei ole kauneinta) ja joku täti käveli ohi paheksuntaa huokuen. Vähän kun täti oli siitä mennyt kauemmas, päätin tehostaa hoputtavaa sanomaani murisemalla uhkaavasti. Lapsi nauroi kuin olisin paremmankin vitsin kertonut. Minuakin nauratti. Tätä leppoisaa kohtaamista ei toki ollut todistamassa kukaan, paitsi lapsi, ja ehkä toisaalta hän riittää. Kestän maineeni kuin diplomi-insinööri.

Ehkä kaikki muutkin julkisilla paikoilla sihisevät naiset ja miehet tekevät samoin. Tai ehkä heillä vain asuu kaksivuotias kotona.

Aktivoitumista

Aktivoin (niin, vasta hiljattain, tiedän) viime vuonna käynnissä olleen projektini.

"Ehditkö vielä?" kysyi mies.

Ei sitä voi tietää (vaikka voi arvella, että tuskin), mutta löysin itsestäni tyypin, joka mieluummin yrittää ja epäonnistuu kuin jättää yrittämättä. Visioin mahdollisia tilanteita:

Todennäköisesti löydän itseni oikeasta yläkulmasta. Oikea alakulma olisi paras. Vasenkin alakulma olisi ihan jees, mutta sitten eläisin loppuikäni sellaisessa uskossa, että joku jossain teki erehdyksen ja kohta mulla on hieno valelääkärintutkinto.

Vasempaan yläkulmaan sen sijaan en missään olosuhteissa halua joutua.

Elämä on nyt aika täyttä. Voi olla, että jos jostain pitää karsia, blogi on listan kärkipäässä, mutta vannomatta paras. Tyypillisestihän tällaisten ilmoitusten jälkeen iskee tekstintuottoripuli ja koen tarvetta kertoa maailmalle, millaisen sipulireklamaation juuri lähetin.