Mitäs sitä sitten juoksisi?

Taskuissani on suurisuuntaisia suunnitelmia kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä puolimaratoneista, joille kesän ja syksyn aikana osallistun eri puolella Suomea (muuhun ei varmaan olekaan sitten varaa törsätä kun tapahtumat maksavat aina useita kymppejä) mutta ennen ensimmäistä voinee luoda kriittisen katseen juoksuun ylipäänsä.

Luen Kirsi Valastin Naisen juoksukirjaa, joka on minusta jotenkin kauhean innostava opus juoksusta. Ensin kunnon satsi juoksupropagandaa, jonka kaiken olen niellyt kyselemättä. Laihtuu! Voi paremmin! Hyväksyy ikääntymisen ja kroppansa! Välttää osteoporoosin ja sen ziljoona muuta sairautta! Hiukset kasvavat kohisten! ...okei, tuon keksin itse.

Kirjastosta näitäkin saa. 

Sitten kirjassa oli osuus, joka ärsytti alkuun: juoksuharjoituksia pitäisi varioida (mais non! Minä haluan vain juosta!) jotta kehittyy. Aina samaa (peruskunto)tahtia lönköttelevä juoksija ... kykenee etenemään vain sitä lönköttelyvauhtia ja lisäksi juoksuasento lysähtää. Sitten on piru merrassa.

Vauhtiharjoitusten pitäisi kehittää juoksukuntoa monipuolisemmin ja pitää juoksuasento kuosissa.

Valastilla on koko setti erilaisia vauhtikestävyysharjoituksia. Osasta en innostunut. En ole varsinaisesti mikään 3 x 600 m toistettuna vartin tauoilla viidesti -nainen, mutta vauhtileikit - no nyt riemastuin minäkin. Vauhtileikkien ideana on juosta käsittääkseni jokseenkin omavalintaisesti spurtteja siten, että spurttien välillä syke kuitenkin pysyisi peruskuntoalueella.

Ensimmäiseksi otin testiin vauhtileikittelyn mäkivetoina: ajatuksena oli juosta kaikki ylämäet kovaa. Ja se oli kuulkaa hauskaa kuin mikä! Rauhallinen rullailu alamäkiin ja tasamaalla sai ihan mahtavaa kontrastia tiukoista ylämäistä. Puhumattakaan siitä, että ylämäki on huomattavasti nopeammin ohi, jos sen juoksee kovaa.

Kirjassa oli muuten myös kuntosaliohjelma juoksijalle. Saatan jopa ryömiä jollekin kuntosalille, jos oikein riehaannun.

Parin lepopäivän jälkeen juoksu oli muutenkin aivan taivaallisen ihanaa. Miten voi olla? Ensimmäiset juoksukerrat olivat ihan kamalia, ja nyt tämä on parempaa kuin suklaa. Hyvä on, en pidä suklaasta, parempaa kuin pitsa.

The good, the bad and the ugly

Viikonlopun hyvät, pahat ja rumat tässä tiivistettynä.

Hyvät

1. Häät. Voi Duussi, minä en ole mikään hääihminen, en ole tähän asti ymmärtänyt koko juttua juurikaan. Ja silti siellä teidän häissänne tajusin koko homman tavalla, joka ei mennyt jakeluun edes omissa häissäni. Kiitos kun säteilit niin.
2. Kanssamutsit. En malttanut mennä edes sponsorihierottavaksi, kun halusin niin jutella mahtavan juoksuporukan kanssa. Itku olisi tullut kotiinlähdön hetkellä, ja taisi vähän tullakin, mutta onneksi moni pohti, että mitäs seuraavaksi juostaisiin. Ehkä se ei siis ollutkaan tässä?

Minä ja suloinen ja aikaansaava Jenni, jonka tapaaminen oli yksi päivän parhaita juttuja.

Pahat

1. No se juoksu. Se ei kulkenut, ei sitten millään. Kaikki selittelyt väsymyksestä tuntuvat ... niin, selittelyiltä, eikä sekään nyt jostain syystä lohduta, että niistin viime vuoden ajasta 5-6 minuuttia pois (en ole aivan varma, sillä tolikkana laitoin sykemittarin päälle n minuuttia ennen lähtöviivaa.) Myönnän, että hieman kaihersi se, että tunnin alittaneet mutsit hehkuivat sellaista hyvää fiilistä, joka omasta juoksustani enimmäkseen jäi uupumaan - vaikka onneksi se sieltä jälkikäteen kaivautuikin esiin.
2. Spotify. Tämä musa-applikaatioiden kuningas oli pyytämättä ja yllätyksenä poistanut luuriltani kaikki sinne ladatut soittolistat, paitsi yhden. Keskellä Naisten kymppiä kenttäpoliittinen tilanne saneli, että listoja ei ladattu uusiksi. Juoksin sitten Leonard Cohenin tahtiin. Minä pidän kovasti Leonard Cohenista, mutta on sanottava, ettei hänen musiikkinsa välttämättä juoksua nopeuta. ("Ai senkö takia sä juoksit niin huonosti?" kysyi [lisää tähän omavalintainen adjektiivi] puolisoni.)

Rumat

1. Väsymys. Lapsi sai sunnuntaina jonkin kuumetilan, jonka vuoksi hoidin häntä maanantain kotona. Hoitotoimeni koostuivat lähinnä sohvalla lojunnasta. Välillä yritin ottaa virikkeellisen ilmeen. Toisinaan nousin tarjoamaan apetta.
2. Minä ja väsymys. Rakkaat ystävät, en tiedä, millaisiksi te muututte väsyneinä, mutta minä muutun täysin sietämättömäksi. Tekisi mieli läpsiä itseäni ympäri korvia. Laahustan ympäriinsä haikeana, tuijotan kyynelsilmin ulos ikkunasta kuin parhainkin teini-ikäinen draamakuningatar ja tajuan olevani täysin uniikki lumihiutale, jonka sisäistä tuskaa ei kukaan ymmärrä. Puolisolleni vaikerran yleistä epäonnistumistani ihmisenä ja vaimona. Etenkin vaimona. Se, että vitutan itseänikin, ei auta minua nousemaan itsesäälin lämpöisestä suosta.

Siinäpä se. Lisää sitten kun olen päässyt yli lumihiutalefiiliksistä.

Ei mutta!

Tämä jos mikä tulee myöhässä, mutta kokeillaan.

Tämä ei ole mikä tahansa Me Naikkoset. Tämä on Naisten kympin osallistujapaketin Me Naikkoset. Sisältö yhtä tylsä kuin yleensä.

Kun taannoin hypin ja heilutin käsiäni kuin hullu päästäkseni Mutsien kymppi -joukkueeseen, mielestäni oli vallan haihtunut tieto siitä, että olin jo reippaana tyttönä käynyt ilmoittautumassa tapahtumaan. Muisti palautui kertarytinällä viime viikolla, jolloin sain kaksi (2) osallistujapakettia.

Jos nyt siis täällä on joku, joka halajaa juoksemaan, muttei ole tullut ilmoittautuneeksi, hänen onnenpäivänsä koitti. Minä piffaan juoksut. Olettaen toki, että kyseinen onnennainen asuu tai liikkuu jossain, jonne ehdin paketin toimittaa. Ehkä siis metroradan varrella.

Pakettiin kuuluu osallistujaranneke, kirkkaanvärinen paita kokoa 42 (sanoisin, että vastaa noin M-kokoa, mutta ei sitä kukaan kuitenkaan varmaan halua käyttää) ja kuvassa oleva Me Naikkoset.

Hän, joka haluaa mukaan, karjukoon kommenttiboksissa "HEP!!". Jos tosi moni karjuu hep kahden huutomerkin kera ennen kuin ehdin palata asiaan, pystytän arvonnan. En kyllä jostain syystä usko, että tämä saa kauheaa yleisöryntäystä aikaan. Todistakaa, että olen väärässä - tänäkin vuonna.

Seuraava vuori

Henkilökohtainen superviikonloppuni lähestyy. Katsellaan ensi viikolla, onko naisesta vielä jäljellä muuta kuin riekaleita.

Perjantaina käyn sankaroimassa niissä pääsykokeissa. Opiskelun rahoituksesta ei onneksi vielä tarvitse olla kovin huolissaan, sillä huolimatta joistakin kuulemistani ylitsevuotavan luottavaisista lausunnoista on selvää, että opiskelupaikan saaminen vaatii ihmettä, joka on verrannollinen vetten päällä kävelyyn.

Lauantaina käymme juhlimassa häitä.

Sunnuntaina juostaan Mutsien kymppi.

Viime viikko oli juoksun osalta mitä oli. Ei kovin ihmeellinen: muun elämän vuoksi sain kasaan kuppaiset kaksi iltalenkkiä.

Onnistuin kuitenkin jossain, missä vain harvoin olen aiemmin onnistunut: itseni kuuntelussa.

Kun eilen illalla palasimme kotiin kahdeksan tunnin automatkan jälkeen, olo oli väsyneempi kuin mahdollisesti ikinä aikaisemmin aikuiselämässäni*. Vaihdoin siis suunnitellun juoksulenkin lennosta pitkään kävelylenkkiin koiran kanssa. (Haluaisin kirjoittaa tähän, että siitäpä koirakin riemastui, mutta lenkin puolivälissä se kyllä jäi seisomaan tielle sen näköisenä, että eikö sulle eukko mikään riitä.)

Toikkaroin alkumatkan luullakseni kuin pidempäänkin kidutusvälineessä köytettynä ollut Theon Greyjoy, mutta kävellessä kroppa alkoi pikku hiljaa rentoutua. Ja miksei mielikin: Herttoniemen ulkoilualueella on ihan huikean kaunista tähän aikaan vuotta.

Yhden hengen empiirisen tutkimukseni perusteella alan uskoa, että istuminen todella on aktiivisesti vaarallista. (Mies, jolle esitin asian, sanoi "Mutta onneks mä kuitenkin tuossa sohvalla pikemminkin makaan kuin istun." Niin. En tiedä, mitä hän tekee. Jos minulta kysytään, sanoisin, että hän roikkuu takaraivostaan sohvalla niin, ettei vallan valu lattialle. Lapsemme on omaksunut saman asennon saadessaan iPadin käsiinsä.)

Oikeastaan vain halusin sanoa, että jos nyt ei juoksu huvita jostain syystä, jota en voi ymmärtää**, suosittelen kuitenkin kävelyä. Juuri mikään ei tee ihmiselle niin hyvää.


* Periaatteessa vihaan ihmisiä, jotka kertovat uniaan, mutta kamppailen nyt itseinhoni yli ja kerron teille, että näin viime yönä unta, jossa tein kuolemaa, ja joku hoitsu teki minulle toimenpiteitä (poisti luita, kääri minua johonkin lääketieteelliseen kelmuun jne.) joiden tarkoitus on pitää minut toimintakykyisenä (jos kohta silti kuolleena) vielä pari viikkoa. Mieheni seisoi unessa vieressäni ja sanoi, että zombivaimo, tätä hän on aina toivonutkin. Olin juuri aikeissa kysyä hoiturilta tarkentavia kysymyksiä kuten "entä, jos en halua elää kahta ylimääräistä viikkoa muovikelmussa?" kun herätyskello soi. Jos tätä lukee joku unia tulkitseva tyyppi, hän voi pitää näkemyksensä ominaan. Minä lykkään tämän stressin piikkiin.
** Juoksun ehdottomaksi eduksi lasken myös huomaavaisesti pienentyneen kuppikoon. Voisin itkeä ilosta. Rintaliivittömät topit, täältä tullaan.

Kapteeni katsoi horisonttihin

...oli myrsky alkava, oli myrsky alkava.

Sitä vaan siis, että viikonloppuna olin lapsen kanssa leikkipuistossa. KAHTENA PÄIVÄNÄ. Eikä se ollut yhtään kamalaa eikä edes tylsää. Hauskaa oli, paitsi sunnuntaina, jolloin toisella meistä oli ihan liian vähän päällä, eikä se ollut Kapteeni Merimaili tuossa yllä. Menemme toistekin.

Jätämme suosiolla laivakoira Lokin pois tästä keskustelusta ja toteamme vain, että sitä ei oteta mukaan enää edes leikkipuiston ulkopuolelle istumaan, ellei alustana ole asfaltti. Sitä sopii yrittää kaivaa, eipähän tarvitse kynsiä leikata.

Leikkipuistovisiitti toimi muuten mainiosti verryttelynä pitkästä lenkistä toipumiseen. Ennen puistoilua juoksin nimittäin *drumroll* 13,5 km. Olen niin paras, nopein ja kestävin, ja vaatimattomuus voi mennä kaunistamaan jotakuta muuta.

(Kerran lesosin jollain juoksusuorituksellani mökillä. Isäpuoleni ja mieheni vaihtoivat pitkän katseen.
Mies: "Se on aina tuollainen. Useita tunteja lenkin jälkeen.")

Aloin jo haaveilla puolimaratonista. Kävi ilmi, että alkukotini kaupungissa juostaan kaupunkimaraton, ehkä suuntaan sinne esimerkiksi koululiikuntatraumojen* voittamisen nimissä. Että siitäs saatte kaikki Tarmon ylireippaat pesäpall... Hmmm. Osallistumismaksuni lienee +50% jos jatkan ajatukseni loppuun asti. Ei sittenkään mitään.


PS. Jos nyt teidänkin päähänne jäi soimaan merihenkinen korvamato, suosittelen lääkkeeksi Ricky Tick Big Bandia kera Julkisen Sanan. Erityisen hyvälle tuulelle tulen nettikeskusteluspesiaalista Rakkaudella Vihaajille. Kuunnelkaa! Sitten mennään tanssimaan. Seuraava keikka on tosin tietenkin itselleni sopimattomana päivänä, mitä hyvin ajattelemattomana pidän.

* Hyvin trendikkäitä, soveltuvat mainiosti paasausaiheeksi muutaman viinilasillisen jälkeen. Suosittelen.

Miksi juuri juoksu?

Älkää nyt kaikki menkö, hei, ei tämä postaus oikeastaan liity juoksemiseen. Paljoa.

Yläkerran viehättävä naishenkilö viettää viimeisiä hetkiään siunatussa tilassa (tai ainakin näin oli vielä sunnuntaina, en minä päivittäin tilannetta tarkista.) Kerran kohtasimme ulko-ovella, kun allekirjoittanut suuntasi juoksemaan.

Puhe siirtyi nopeasti treeniin, sillä siitä puhe jne. ja sitä paitsi juoksemista hauskempaa on vain sillä keuliminen. Tietenkään viimeisillään raskaana olevalle ei kauheasti voi keulia, hänhän ehkä purskahtaa itkuun, koska ei voi juosta. Eikä raskaana olevien itkettämisestä tipu karmapisteitä.

Selitin juoksevani usein iltaisin tenavan nukahdettua. Keskustelukumppanini huomautti, sinänsä oikein asiapitoisesti, että äidin itseensä kohdistama huolenpito ei lopulta ole lapselta pois, vaikka tapahtuisikin lapsen valveilla viettämien tuntien aikana.

Vedin itseäni dunkkuun ennen kuin sanat "Se on vähän eri juttu sitten, kun..." ehtivät paremmintietävään hymyyn levinneestä suustani. (Turha sääliä, sain ansioni mukaan.)

Ensinnäkin "se on" -muoto on raivostuttava, vähemmästäkin pitäisi saada itseltään turpaan.

Toiseksi "se" ei tietenkään ole välttämättä kaikilla niin, vaikka meillä "se" nyt onkin juuri niin. Siis niin, että allekirjoittaneen ruuhkavuosiäidin mielenterveydelle on olennaista viettää aikaa myös lapsen kanssa. Että jos ja kun joinakin iltoina näemme kaksi tuntia illassa, saa olla ihan poskettoman hyvä syy*, että viitsin niistä kahdesta tunnista luopua. Niille tunneille on alisteista lähes kaikki muu.

Siksi siis juoksu. Se kestää tyynesti ja tyylillä, vaikkei olekaan ykkösprioriteetti aikatauluissani.


PS. Kävin kuusi tuntia sitten Lushin liikkeessä. Silmäni eivät ole vieläkään lakanneet vuotamasta enkä haista mitään. Miten te, rakkaat blogisisareni ja ehkä -veljeni, teette sen? Laitatteko pyykkipojan nenään?

* Äiti, ompeluseura, treffit miehen kanssa

Jokaviikkoinen juoksuraporttini

Tähän alkuun aion valehdella kirjoittaneeni tällaisen joka viikko, ette vain ole huomanneet. Noin.

Saimme juoksutreeneistä jälkitoimituksena juoksuohjelman, josta yksi asia pisti silmään kuin lusikka kahvikupissa: sekä rankan että kevyen treeniviikon sisältönä oli kolme lenkkiä. (Raskaalla ja kevyellä viikolla oli muuten noin puolen tunnin ero. Pienestä on kiinni.)

Niinpä minä juoksin kolme lenkkiä:

Viikon ensimmäinen lenkki meni silkalla kiukulla, olin tosi vihainen puolisolleni jostain epäilemättä mainiosta syystä. Heti kaaduttuani kynnyksen yli pyysin anteeksi.

Toinen lenkki tuntui jotenkin tuskaiselta, vaikka pääsin matkaan itselleni epätyypilliseen aikaan, heti töiden jälkeen. Juoksun jälkeen on yskittänyt ja tuntunut astmaiselta.

En toki antanut minkään niin tylsämielisen asian kuin pihisevän hengityksen hidastaa itseäni. Tänään juoksin kolmannenkin treenin. Se oli täysi kymppi, ja sattui vielä menemään samassa ajassa kuin viime vuonna Naisten kymppi. Otaksun, että voin ihan realistisesti odottaa tiputtavani ajasta useampia minuutteja, whee!

(Ei mennä sykeasiaan, syke huiteli koko ajan sen laskennallisen pk-sykkeen yläpuolella. Päätin keskittyä siihen, että a) olo oli todella hyvä ja b) kykenin tarvittaessa laulamaan soittolistani mukana.)

Project Maman Katja, toinen koko lenkkihomman primus motoreista, pohti kilpailuhenkisyyttä. Havaitsen sen olevan itsellenikin jonkinlainen motivaattori. Pyhästi tietenkin vannon kisaavani vain itseäni vastaan (ajan parantaminen viime vuodesta on ihan hyvä tavoite), eikä se tietenkään täysin valheellista olekaan, kyllä minua ihan oikeasti kiinnostaa oman juoksun juokseminen mieluummin paremmin kuin hyvin.

En silti voi väittää, etteikö muiden mukanaolo asettaisi minkäänlaisia paineita, hyviä ja huonoja. Huonoista pääsin enimmäkseen eroon kun tunnustin ne itselleni, ja nyt keskityn siihen, että muiden hyvät suoritukset aiheuttavat itselleni sellaista hieman ärtynyttä lisämotivaatiota.

En ole ikinä pitänyt itseäni kauhean kilpailuhenkisenä, mutta se johtuu ehkä lähemmin tarkasteltuna siitä, että olen sekä huono häviämään että huono voittamaan. Se nyt ei varmaan ole ihme, että tappio jossain itselle merkityksellisessä asiassa kirvelee ja sitä saattaa jäädä märehtimään pitkäksikin ajaksi, vaikka ehkä pikemminkin oman suorituksensa potkimisen kautta, ei voittajille kiukuttelun. Toisaalta, jos voitan, nolostun kauheasti ja pidän voittoani jotenkin ansaitsemattomana sattumana. Ikään kuin olisin viekkaudella ja vääryydellä vienyt sen joltain oikeasti hyvältä. Tämä johtuu ehkä siitä, että voitan mitään tosi harvoin. Selvä se, en juuri mistään ikinä kisaakaan.

Ehkä on siis ihan hyvä, jos kilpailuhenki kohdistuu siihen treenikauteen, ja itse juoksupäivänä pyrin skabaamaan viimevuotista minua vastaan. Jos.

Peruskuntoevankelista tässä hei, olisiko tovi?

No NIIN.

Tässä kävi nyt sillä tavalla, että vaikka Mutsien kympin juoksuvalmennuksessa peruskuntojorina nostatti ärtymystä ja vastahakoista kiukkua, pyörsin asenteeni jälleen aivan ennätystahtia. Juoksutakinkäännön olympiakulta on käytännössä varma.

Ensimmäisen peruskuntolenkkini juoksin pääsiäisenä. Lenkille kriteereinä olivat sykkeen pysyminen tietyllä tasolla (kiinnostuneille voin kaivaa kaavan, jolla taso lasketaan, oman sykkeeni pitäisi olla korkeintaan 141 tai niillä main*) tai, jos ei omista sykemittaria, se, että olo on mukava ja keskusteluun kykenevä. Lisäksi treenin aikana pitäisi tuntua siltä, että hommaa voisi jatkaa kevyesti vielä vaikka kuinka pitkään.

Ja siltä se juuri tuntui!

Ajattelin, että tällä tavalla voisin juosta vaikka maratonin. Siinä olisi ehkä mennyt 6 tuntia + vessatauot, mutta sillä hetkellä olin varma siitä, että 42 km sujuisi ongelmitta.

Hyvä, peruskuntotreeni ei ehkä tuota endorfiinipiikkiä, mutta eräänlaiseen flow-tilaan siinä voi kyllä päästä. Ihana, jumalainen flow-tila! KOKEILKAA!

Ahem, anteeksi. Unohdin, että äskettäin valaistuksen kokeneet ovat ärsyttävimpiä jankkaajia. Mutta oikeas... No niin.

Sittemmin olen juossut noin kaksi lenkkiä viikossa. Haluaisin koventaa tahtia, mutta sitten kohdalleni sattui flunssa ja sellainen huippumalliluokan yskä, tiedättehän, öisin ei nukuta, päivisin melkein oksennetaan.

Lääkärini (tai siis, joku lääkäri, ei minulla tietääkseni ketään omalääkäriä ole, ainakaan ei sellaista, jonka olisin tavannut) varmaan löisi minua kumikanalla päähän haarniskaan pukeutuneena, kun sanon tämän, mutta sanonpa kuitenkin: tämänpäiväinen lenkki, jonka vetäisin yskän hädin tuskin hieman helpotettua, oli ihan mahtava. Aluksi se tuntui tietenkin älyttömän hyvältä tavalta saada sydänlihastulehdus, mutta sitten alkoi kulkea. Lenkin jälkeen tuntui siltä, että hengittäminen sujui huomattavasti paremmin kuin ennen lenkkiä.

En kuitenkaan suosittele kellekään muulle. Saattoihan se hyvistä fiiliksistäni huolimatta olla vain älyttömän hyvä tapa saada sydänlihastulehdus.


* Jostain syystä juoksulenkkien alussa sykkeeni on muka aina 198. Olen päätellyt, että viisi vuotta vanha rannetietokoneen rakkine kiukuttelee treenin alkuosan, koska joutuu tekemään töitä. Minussahan syy ei voi olla.

Repeat after me: Peruskunto on kaiken A ja O

To do:

1. Etsi sykemittari lapsen lelulaatikosta
2. Hanki mittariin uudet paristot ja katso, saisiko sen herätettyä vielä henkiin, tai edes jonkinlaiseen epäkuolemaan
3. Treenaa, huoh, peruskuntoa

Eilen oli siis Mutsien kympin ensimmäinen juoksuvalmennuskerta. Minä osana noin kymmenen mutsin joukkoa kuuntelin ensin luennon ja sitten juoksin. Peruskuntotreeniä.

Luennosta päällimmäisenä jäi mieleen, kuten ehkä arvaattekin, että peruskunto on kaiken A ja O. (Toinen mieleenpainuva seikka oli, että lihaskuntoa pitää myös treenata, mutta sen päätin unohtaa heti, on tässä muitakin ajankäyttökohteita, kuten töissäkäynti.)

Peruskunto on ymmärtääkseni aerobisen sykealueen alapuolella tapahtuvaa liikuntaa: rivakkaa kävelyä tai hidasta juoksua. Olennaista on, että tulee hieman hiki mutta jaksaa kuitenkin käydä olennaista tiedonvaihtoa ystävänsä kanssa (jos sellainen nyt on lenkille jotenkin saatu mukaan huijattua.) Vaihtoehtoisesti peruskuntoalueen voi tsekata sykemittarista (joka todella löytyi lapsen lelulaatikosta, ja jonka paristot saatiin irrotettua magneetin avulla, kyllä ei ole kukaan niin fiksu kuin insinööri, paitsi ehkä diplomi-insinööri.)

Myönnän. Masennuin. Hiljaa juokseminen on niin kovin tylsää. (Paitsi harjoitushallilla, jossa oli kymmenkunta uutta juttukaveria.) Olin kuvitellut hoitavani peruskuntoasiat koiran kanssa kävelemällä, mutta eihän siinä syke nouse kuin satunnaisissa liukastelukohdissa.

Toisaalta peruskunnon kehittämiseen ja ylläpitoon on hyviä syitä: ensinnäkin se on ymmärtääkseni se pohja, jonka päälle kaikki rakennetaan. Toiseksi hyvä peruskunto ja kropan totuttelu juoksuun pikkuhiljaa ehkäisee urheiluvammoja. Myyty.

Laskeskelin tässä, että jos siis nostaisin juoksutreenien määrää kolmeen, voisin juosta yhden nopeamman mutta lyhyehkön lenkin ja pari peruskuntolenkkiä viikossa.

Kyllä. Meinasin kirjoittaa kuvatekstiksi "Hyvästi vauhtilenkit". Sitten ajattelin niitä nauruun kuolevia juoksuharrastajia ja kaduin.

Kuulen jo tylsistyneen ulvontanne. Entäs ne kanssamutsit, huudatte te. Raporttia tai ryömimme nettipiuhoja pitkin pääkallonpaikalle ja ripustamme bloggaajan maiharinnaruista lipputankoon!

No ne oli kaikki tosi kivoja. Kauheasti ujostutti, minkä tyypilliseen tapaani kätkin hysteeriseen pälätykseen. En myöskään tiennyt, mitä muista odottaa, joten en odottanut mitään, ja lopputulos oli juurikin sellainen, että eiköhän näiden kanssa ole kiva kilistellä niitä skumppalaseja sitten toukokuussa. Kun kymppi on juostu. Ja jos hyvin käy, ehkä käydä joskus oluella palautumisjuomalla muutoinkin.

No ni kuulkaa

Ylläoleva otsikointi on vain pientä esimakua siitä, millaisiin otsikoinnin taidonnäytteisiin kykenen.

Nukuttaa ihan vietävästi, mutten voi mennä nukkumaan, koska telkkarissa sinivalkoiset ukkelit ottavat urheasti turpaan punakeltaisilta ukkeleilta, jos kohta tilanne on toistaiseksi tasan, vaikka 30% peliajasta on jo takana, että voihan tässä käydä vielä vaikka mitä. 

Minulla on nyt lääkärin määräys mennä astmakokeisiin joskus syksymmällä, ja - olennaisemmin - olla ottamatta koiraa lenkille, alkaen heti. VOI VOI. Koiran kanssa juokseminen on ihan perkeleellisen ärsyttävää, varmaan koirasta myös. Voitte varmaan kuvitella kiskomistaistelumme ja kirosanojeni luonteen ilman tämän yksityiskohtaisempaa selostusta.

Koiraa ei saa siis ottaa lenkille, koska hartiani ovat jälleen tulehtuneet ja jumissa, eikä pää käänny.

Sain myös relaksantteja, jotka vaikuttavat uneen alkuyöstä myönteisesti ja loppuyöstä kielteisesti ja seuraavan päivän valokuvauksellisuuteen aivan järjettömän kielteisesti, mikä on kiusallista jos on sopinut valokuvausaiheiset treffit kaupunginkirjaston kirjablogikampanjaan liittyen. Ikään kuin poseeraaminen olisi jotenkin niin hauskaa ja luontaista, että olisin kaivannut ylimääräisiä, maihareiden jalkaan sopimiseen liittyviä haasteita.

Särkylääkkeiden saralla pätevimmäksi ratkaisuksi on osoittautunut pussillinen korventavan tulisia sipsejä, joiden jälkeisessä endorfiiniryöpyssä ei luultavasti kauheasti haittaisi, vaikka hai kävisi puremassa käden irti.

Että enköhän taas huomenna kykene koirattomalle lenkille (olettaen toki, ettei vatsalaukkuni sano sopimustaan irti, re: korventavan tuliset sipsit.)

Ja ai niin! Laitoin palautetta kaupunkisuunnitteluvirastolle, aiheena oli Herttoniemen kirjaston siirto. Siitähän on täällä kai kovasti otettu kierroksia, teipattu lappuja puhelinpylväisiin ja sen sellaista. Mutta minä olen kaupunkisuunnittelijan tytär, ja pidän muutoksista. Etenkin sellaisista muutoksista, jotka tuovat kirjastoja liikenteen solmukohtiin.

Palautteeni kirjaston siirtoa koskien olikin niin kehuva, että vaikutti varmaan jo sarkastiselta (mutta ei kyllä ollut.)

Onko pakko jos tuntuu pahalta?

Urheilun suhteen vastaushan on ikävästi yleensä "kyllä" - ellei pahalta tunnu tyyliin keuhkokuumeen takia, jolloin ei ole pakko, vaan kiellettyä.

"Kyllä"-vastaus on kuitenkin kamalan epädiplomaattinen, minkä tietää kamalan epädiplomaattinen miehenikin (hän on aikanaan kieltäytynyt hieromasta hartioitani koska "ei voi pilata herkkiä koodarin käsiään", minkä voitte huoletta tulkita vitsiksi. Oikeasti hän pelkäsi sijoiltaan menevän peukalon* pilaavan pelisessiot.) No mutta joka tapauksessa, kun 1,5 h sitten marisin, etten haluuuuu, hän sanoi mmmmph ja vältti katsekontaktia.

Kiskoin siis lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille, joka osoittautui oikein hyväksi huolimatta törkeäksi yltyneestä hartiajumista ja siitä, että nyt siellä on liukasta.

Ilmainen vinkki: rentouta hartiat, jos lähdet ensimmäisiä kertoja juoksemaan. Harkitse myös piskin jättämistä himaan.

Niin, pakko on. Muut Mutsien kympille osallistujat harjoittelevat ehkä tälläkin hetkellä! Eikä siinä vielä kaikki, vaan Kuopion suunnalta on tulossa lisää haastajia, Jennijee ja Hippiäinen ja ja ja! Jos en nyt treenaa, jään porukan viimeiseksi! JÄÄN KOKO NAISTEN KYMPIN VIIMEISEKSI!

En ole ihan varma, onko kilpailuhenkisyyteni aivan terveellä tasolla, mutta motivaatioksi se kyllä kelpaa.

Ajattelin tässä nämä pakkaskelit juosta itse keksimälläni harjoitusohjelmalla, joka on seuraava:

1. Juoksua kahtena (2) päivänä viikossa
2. Kävelyä kolmena (3) päivänä viikossa
3. Yhden juoksulenkin, ehkä sen viikonlopulle sijoittuvan, olisi hyvä olla vähän pidempi
4. ...Paitsi jos on tosi väsynyt, jolloin on parempi juosta edes vähän kuin ei ollenkaan
5. Ennen Naisten kymppiä pitää ehkä myös venytellä.

Sitten kun julistan kevään koittaneeksi, saatan potkia juoksukertoja ylemmäs, mutta juuri nyt tässä on ihan tarpeeksi.

Sanokaa vaan, jos juoksusta höyryämiseni muuttuu ärsyttäväksi. Lupaan höyrytä siitä jatkossa sitten vähemmän ärsyttävällä tavalla. Vaihtoehtoisesti laitan koiran pentukuvia höyrypostauksiin, ettekä voi olla vihaisia.

* Toisia verrataan kesäpäivään, minun selkääni on usein verrattu perunapeltoon laillistettujen hierojien vastaanotoilla. 

Pihin talvijuoksijan varustus

Rupean heti keulimaan, kun tulen hyväksytyksi yhteen juoksuhaasteeseen. Talvijuoksijan juoksukamoista on kyllä pitänyt keulia jo aikaisemmin, mutten ole saanut aikaiseksi.

Juoksuhan siitä kiva harrastus, että se on erinomaisen halpaa. Naishenkilö selviää periaatteessa investoimalla lenkkareihin ja urheilurintaliiveihin. Joku ei ehkä tarvitse edes lenkkareita. Toisaalta juoksuun on myös mahdollista kipata sankotolkulla fyrkkaa: aina on uudempia ja teknisempiä kenkiä ja aluspaitoja, joita ilman juoksu on kuin lasia söisi.

Itse olen vanhalla iällä ruvennut itaraksi, enkä halua investoida euroja harrastukseen, jonka jatkuvuudesta en mene takuuseen. Juoksuharrastuksen jatkuvuudesta voin kyllä mennä takuuseen, jos kroppa kestää, mutta mikään ei takaa sitä, että otan juoksuaskeltakaan joulukuun ja maaliskuun välillä. Nuorella iällä olen investoinut (tyhmästi) mm. rullaluistimiin, fillariin ja nyrkkeilyhanskoihin aika monta euroa, joille olisi varmasti ollut parempaakin käyttöä vaikka Pelastusarmeijan joulupadassa, jos siitä rahasta oli kerran niin kiire päästä eroon, että ihan tilille poltti reiän.

Nyt sitten ehkä polttelee tietää, mitkä ovat ne varusteet, joilla allekirjoittanut lähtee viiden viiva viidentoista asteen pakkasessa lenkille? Arvasin. Otin niistä siis kuvan:

Okei, ette saa numeroista mitään selvää. Jos en olisi näin laiska, kävisin korjaamassa ne.

Talvella juostessa voi kokeilla varustautua esim. seuraavilla:

1. Urheiluliivit - mitkä vain käyvät, kunhan tuntuvat tukevilta ja mukavilta. Kuvan yksilöt on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Onhan minulla toki juoksuun erikseen tarkoitetut pislitkin, mutta ne ovat kuppikokoa F, josta (voin ilokseni ilmoittaa) on tultu joltisenkin alaspäin kiitos imetyksen loppumisen.
2. Paita. Urheilupaita voi olla kiva; jos ei omista sellaista, joku muu paita on ehkä silti hyvä idea. Saa olla alunperin tarkoitettu jumppaan, golfiin tai tennikseen; saa olla äidiltä pöllitty tai kirpputorilta ostettu. Kuvan yksilö on mutsini jumppapaita, jonka olen sosialisoinut.
3. Kolmonen taitaa olla takki. Sekin on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Välillä haen siihen uutta ilmettä pesemällä sen. 
4. Housut. Ei ehkä farkut. Kuvan yksilöt ovat uusin urheiluinvestointini, viime keväältä. Ihan passelit, mutta kiusallisen kuluneet nyt jo. 
5. Jotain housujen alle. En ole enää ihan sinut Wolfordin leggingsien värin kanssa, joten uhrasin ne juoksukäyttöön. Tovin harkitsin ostavani ehdat urheilutrikoot housujen alle, mutta asiaa ajateltuani aloin epäillä sukkahousujen ja leggingsien olevan suurinpiirtein samaa materiaalia kuin juoksutrikoiden. Hyvin ovat toimineet.
6. Sukat. Toisista on hauskaa, jos sukat ovat samaa paria. Itse kuulun heihin.

Kenkinä käytän niitä samoja omistamiani juoksupopoja, joilla loppuvuodenkin kirmaan menemään. Lisäksi pipo ja lapaset ovat ihan hyvä idea; itse kyllä korvaan lapasetkin kynsikkäillä, jotka riivin vartin päästä käsistä.

Halpaa kuin saippua. Voitto.

(Tästä käy nyt ehkä ilmi, että olen sitä sorttia, joka tykkää juosta pakkasella siksi, että silloin ei tule kiusallisen tukala olo. Muutun myös kolmen metrin jälkeen vilukissasta kuumaveriköksi, joten puen lenkille tosi kevyesti. Jos nyt sattuu olemaan hieman erilaisella ääreisverenkierrolla varustettu, kerroksia kannattaa lisätä tarpeen mukaan.)