Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

Pulkijäinti

Nohevimmat ovat jo kiitollisuudella merkille panneet, etten ole tänä vuonna liveblogannut UMK:ta, mutta täysin maininnatta ette selviä.

Skaban voitti just Sandhja, mistä oon aika fiiliksissä, vaikka samalla olen vähän pahalla mielellä Saara Aallon vuoksi, johon olen leimautunut sekä saaraaaltoisuuden että frozenannaisuuden vuoksi.

Analysoimme nopeasti asiaan kuuluvia tapahtumia, aakkosjärjestyksessä, paitsi niitä, joista mulla ei ole mitään sanottavaa.

Barbe-Q-Barbies: Katoin siinä esityksen aikana, että jeskamandeera, toi laulajahan on paksuna, voi miten ihana maailma on, että noi tuolla vaan rokkaa ja yks on paksuna ja ei siinä. Itsehän tunsin paksuillessani olevani tosi muori kapinallinen jos menin kuuntelemaan rokkia. Levyltä. Eikä biisikään ollut huono.

Eini: Puolison suosikki.

Naiset: Pieksivät miehet tänä vuonna sekä taidolla että ilolla ihan satanolla.

Raatijärjestelmä: Twitterissä manguskeltiin, että miten tämmösillä höpöhöpöraadeilla voi päästä Tukholmaan, epää on. No kuule, manguskelija, minä selitän: siksi, että Euroviisut on höpöhöpöä. Huumorintajuttomien suomalaisten äänet tarvitsevat aivan välttämättä tasapainottavaa keveyttä rinnalleen. Kun mietit siellä, kehen viittaan puhuessani huumorintajuttomista suomalaisista, selvennän viestiäni helpottavasti: jos manguit, viittaan sinuun. Eduskuntavaalien pitää olla edustavat, Euroviisukarsintojen ei.

Saara Aalto: Biisi ei ollut muutoin ihan mun makua, mutta se lopun "here we're loving" -messu ja korkokenkään verhotun jalan paukauttaminen lattiaan oli niin hieno, että kyllä sillä olis Tukholmassakin saatu esiintymislava särki.

Sandhja: Ensin olin, että nyt on Janelle Monaet kuunneltu tarkalla korvalla, ja sitten olin, että no sehän on hieno asia se, ja sitten vain jotenkin ihastuin kaikkeen siihen energiaan, ja nyt olen, kuten sanottua, ihan että jeejee.

Stella Christine: Mimmi, jolla tuntuu olevan musiikillistakin annettavaa, toivon, että tämä poimii levytyssopparin tai jotakin. UMK:n ihanin sivujuonne on ehkä just se, että se voi toimia ponnahduslautana valokeilaan.

Twitter: Edelleen tosi pölö kanava, mutta mun twiitti pääsi ruutuun, että olen jotain valmis antamaan anteeksi. En paljon mutta jotain.

Se siitä. Ensi vuonna ei ehkä tätäkään, ellen taas jännitä finaalissa tosi paljon ja koe tarvetta purkaa adrenaliiniani johonkin. Sitä varten blogit on.

Ehkä mainitsinkin

...viime vuonna hammaslääkäripelosta?

Tämä on ihan kauhean noloa ja äiti siellä häpeää silmät päästään, mutta toisin kuin kaikki muut typerät pelkoni, hammaslääkärikammo ei lienny iän mukana ollenkaan. Se vain pahenee. Kylven mieluummin hämähäkkialtaassa kuin avaan suutani hammaslääkärille.

Viime vuonna kohtaamani hammaslääkäri lähestyi minua kirjeitse: on taas hammastarkastuksen aika.

"EISAATANA SE TIETÄÄ MISSÄ MÄ ASUN", huusin ja sukelsin välittömästi lipaston alle. (Ja se, ystävät, olikin melkoinen temppu, sillä lipaston ja lattian väliin jää 6 cm.)

Päädyin silti tarkastettavaksi. Nimittäin (käsi ylös te, jotka tiedätte, kuka on Einomies Porkkakoski? Sillä äänensävyllä on luettava edeltävä "nimittäin") joitakin päiviä jatkuneen, kummallisen ienjomotuksen ohella alaleukaani alkoi särkeä, siitä ienkivun alta, ikään kuin. Varovasti kurkistin alahuulen alle hampaita pestessäni ja sain melkein paniikkikohtauksen. Yhden alaetuhampaani ienraja on vetäytynyt, tiedän sen, mutta yhtäkkiä vaiva näytti niin pahalta, että tiesin jonottavani tekohampaita ennen kuin tämä kvartaali olisi saatu paketoitua.

Sen jälkeen päättelin leukakivun tarkoittavan, että leukaluuni mätänee.

"Menet hammaslääkäriin", sanoi mies. "Eikä se leukaluu mihinkään mätäne. Mutta jos mätänee, mun työpaikalla tehdään uusia. Saan varmasti jotain henkilökunta-alennusta."

Soittelin päivystykseen ja pääsin syynättäväksi. Tilanne ei ollut kovin paha. Alaleukani ei ollut mädäntymässä. "Sun hampaat on ihan hyvässä kunnossa", lääkäri sanoi rauhoittavasti. (Missähän hänellä on yksityispraktiikka, miten sen saa selville?)

Lähdin pois päivystyksestä ja valuin bussin lattiaa pitkin kuin sulanut vaniljajäätelö. Siis kalpeana ja hyvin ryhdittömänä. Olin saanut ajan suuhygienistille ja mahdollisuuden esilääkityksen nauttimiseen. (Kuulostaa tosi hyvältä mutta vaatii saattajan kotimatkalle. Vapaaehtoisia?)

Hammaslääkäriä enemmän pelkään vain yhtä asiaa, eikä se ole, että taivas putoaisi niskaani. Se on se, että kuormitan terveydenhoitojärjestelmää turhaan. Kiitos tästäkin, säästöretoriikka.

Nyt esim. normaalitilassa häpeäisin hurjasti sitä, että menin hammaspäivystykseen, eikä leukani edes ollut mätänemässä, mutta käynnin jälkeen minulla ei ole enää sellaiseen resursseja. Käytin kaikki voimavarani pelkäämiseen.

En tiedä onko tässä mitään pointtia. Onko missään. Ei varmaankaan ole. Elämä on just tämmöstä, vähän päätöntä ja silti joutuu hammaslääkärille.

En tuntenut mä ennen ystävää

Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:

I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!

Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.

"Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!"

Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.

Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.

--

Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.

Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.

[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]

Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.

(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)

--

Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)

Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.

"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."

Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.

--

Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.

Että nyt kaikki yhdessä:

My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!