Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on

Minä haluaisin ajatella, että jokainen sukupolvi vanhempia haluaisi antaa lapselleen hieman paremman lapsuuden kuin se, joka heillä itsellään oli.

Nykyisinhän tämä on osin haastavaa, kun kaikenlainen yltäkylläisyys kätkee alleen kiusallisia ansoja. Lapsen mielestä elämänlaatua parantava karamellien helppo saatavuus voikin olla eräänlainen karhunpalvelus. Toisaalta on kuultu näkemyksiä, joiden mukaan älypuhelimet, vaikka sinänsä varmistavatkin, ettei enää ikinä tarvitse olla tylsää, voivat myös tuoda muassaan toisenlaisia harmeja. En keksi nyt yhtään harmia, mutta joidenkin mielestä sellaisia kuulemma on.

Onneksi on yksi helppo tapa varmistaa, että lapsesi lapsuus on hieman parempi kuin omasi:

Opettele laulamaan Meksikon pikajunan loputkin sanat.

Ajatelkaa! Näin helppoa se on. Meidän lastemme ei tarvitse liimautua radion ääreen jokaisen mahdollisen lasten toivelaulukonsertin aikana vain siinä toivossa, että tällä kertaa toimittaja viitsisi kääntää levyn. Ei, sillä meidän lastemme vanhemmilla on ymmärrystä ja Google (ehkä jopa älypuhelimessa) ja he voivat ongelmitta selvittää lapselle, mitä sitten tapahtuu kun vanhapiika muuan kas ilmaisee toiveenaan ottaa osaa junarosvojen kaavailemaan haaremiin.

"Karmeet sanat", mumisi mies, kun lauloin lapselle tätä kaikkien klassikkolaulujen äitiä.

No tavallaan ehkä joo. Mutta toisaalta Meksikon pikajuna liittyy kuitenkin rakkaimpiin lapsuusmuistoihini, että sillä tavalla se on pyhä, vaikka olisi kuinka karmea. Ja toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että lapset ovat verenhimoisia riiviöitä, joiden mielestä on jännittävää, kun joku ryöstää junan reikärautaa heiluttaen. Ainakin minä olin, ja tästä haluaisin vetää mutkat suoriksi ja päätellä, että niin ovat kaikki muutkin lapset. Eikä sitä siinä iässä jotenkin ajatellut haaremeiden ongelmia naisasialiikkeen kannalta, ja ihan hyvä ja epäverenhimoinen minustakin tuli. Mielestäni.

(Itse asiassa en aika pitkään aikaan edes tiennyt, mikä reikärauta edes on.)

On toinenkin tapa: älä istuta omenapuita. Nuokin on tuolta jonkun äidin lapsen noukittava nyt. Selkä tuskasta vinkuen.

No, voihan tietenkin olla, että Meksikon pikajuna on nykysukupolvesta ihan passé, mutta esitän silti vielä yhden argumentin koko laulun osaamisen puolesta: jos jostain syystä ihmisen on kuljettava lapsen kanssa autolla eikä esimerkiksi junalla, ja lapsi on autokyytejä vihaava taapero, joka kuitenkin pitää siitä, että hänelle lauletaan - no, silloin, voin kertoa, Meksikon pikajunalla pääsee Oriveden tien risteyksestä hyvinkin Vilppulaan.

PS. Ainekirjoitushaasteen kolmas aihe on ilmestynyt. Ja jos nyt joku kuvittelee, että tässä yritän Meksikon pikajunalla välttää ostoshaasteen kolmoskvartaalin raporttia, sanottakoon, että hän on oikeassa.

Siivouspäivä

"Ajattele jos olisi sellainen päälläistuttavan ruohonleikkurin kaltainen imurointikone! Tai moppauslaite!"
"Joo, tosi hienoa."
"Se voisi olla enemmän niin kuin Segway! Mun pitää keksiä sellainen!"
"Selvä se."
"Meistä tulee rikkaita!"
"Joo, kiva juttu."
"Nyt sua ehkä naurattaa, mutta sitten ei enää naurata!"
"Miks, eikö se olekaan kiva juttu?"

Siivosimme tänään. Torstaisiivouksesta on sovittu joskus vuonna miekka ja kirves, tai ehkä ajanlaskun ensimmäisinä vuosina. Logiikka on selkeä: on kiva, että viikonloppuna on siistiä, mutta viikonloppuna ei ole kiva siivota. Siispä tuomion torstai.

Aiemmin meillä oli yleensä aika kiukkuista torstaisin. Minua ärsytti kun mies oli aina niin kärttyisä. Miestä ärsytti kun minä olin aina niin kärttyisä.

Vuosien kuluessa tajuntaani pikku hiljaa lipui seuraava ajatus: onko mahdollista, että se todella olenkin minä, joka olen kärttyisä, ja sitten projisoin tunteeni mieheen?

Päätin kokeilla muutosta. Oli se mahdollista, piru vie.

Muutakin on siivottu. Mies halusi ostaa uusia astioita. Minä en ollut niin innoissani, sillä vanhat astiat olivat minusta aivan käyttökelpoisia, useimmat yhdessä osassakin vielä. Mutta mies esitti käytettävyyteen liittyviä argumentteja*, joihin minun oli ammatillisista syistä taivuttava.

Prosessiin kuului keittiön kaappien siivousta. Siivouksen yhteydessä löytyi aika paljon teetä. Aika paljon etenkin siihen nähden, miten paljon teetä taloudessamme kulutetaan.

"Täälläkin on teetä! Ei hyvän tähden!" kailotti mies ja tuijotti tee- ja suolakaapiksi** nimeämäänsä kaappia järkyttyneenä. "Mitä sä teet jos joku kaveri tulee kylään ja sä tarjoat sille teetä ja alat luetella, mitä kaikkea täällä on tarjolla? Sehän saa hermoromahduksen ennen puoltaväliä."

Osanen teekokoelmasta.

Minä nakkelin niskojani ja kieltäydyin sanomasta, että sellaisia tilanteita varten on Earl Greyta pusseissa, koska jotain olen minäkin oppinut niistä kerroista, kun kavereita tulee kylään teelle ja hermoromahdukselle.

Perheriitojen jälkeen minulle jää nykyisin alavireinen olo helposti päälle, etenkin kun samaan aikaan tulee flunssa, mutta onneksi enimmäkseen on kuitenkin leppoista, jopa siivotessa. Vaikka mies suhtautuukin epäilevästi moppi-Segwayhini.

Ja nyt ehkä vähän teetä.

* Ruoka kuulemma sinkoutuu 24 h -lautasten loivan reunan yli heti, kun sille näyttää haarukkaa.
** Pari kuukautta sitten ostin hajamielisyyksissäni uuden suolapurkin kerran viikossa varmuuden vuoksi. Nyt saa maailmanloppu tulla!

Kolmekymmentä

Kolmekymmentä vuotta sitten Hämeenlinnan keskussairaalassa syntyi pieni vauva. Tulokkaan isosisko koki tulleensa kohdelluksi epämääräisesti väärin, kun häntä pyydettiin istumaan sairaalasängylle pikkuveljen pitelyä varten. Hänhän oli jo ihan iso tyttö ja jaksaisi kantaa pikkuruista veljeä tuosta noin vain.

Kyllä jaksaisin vieläkin kantaa.

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.

Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.

Perheestä ja syksyllä juoksemisesta

(En ole itse asiassa lukenut Jarmo Ihalaisen kirjaa Perheestä ja alastomana juoksemisesta, mutta sen nimi on minusta aivan loputtoman kiehtova. Haluaisin otsikoida jokaisen postauksen jollain variaatiolla. Ehkä pitäisi tutustua teokseenkin.)

Asiaan. Juoksukilometrejä on kertynyt tänä vuonna lähes viisi-ja-puolisataa ja siihen välitulokseen on oltava tyytyväinen. Juoksu maistuu viileämmällä ilmalla oikeastaan paremmin kuin kuumalla, joten syksyjuoksentelu on oikein mukavaa.

Pari ongelmaakin on kyllä tullut vastaan:

1. Pukeutuminen. Juoksutrikoot ja pitkähihainen paita on otettu käyttöön, mutta kombinaationta ne ovat olleet tähän asti - ja taas tänään - aivan liian lämmin yhdistelmä. Jostain syystä kuitenkin sortseilla ja teepparilla juokseminen alkaa kainostuttaa. KAINOSTUTTAA! Ei tässä kainostella pitäisi, vaan juosta säänmukaisella varustuksella, mutta kun sen arvioiminen on niin vaikeaa.
2. Pimeys. Niin, naurakaa vain, mutta olen jo harkinnut otsalampun ostamista. Olin jotenkin todella unohtanut, että vain noin puolet lähiseudun ulkoilualueesta on valaistua maastoa. Tämä tarkoittaa, että siellä on pimeää. Se taas tarkoittaa, että siellä ei näe - tilanne, joka modernille länsimaiselle ihmiselle on sietämätön. Minua ei pimeydessä pelota muu kuin se, että kompastun kuoppaan ja katkaisen jalkani, mutta valitettavasti se on nähdäkseni aivan realistinen pelko (toisin kuin esimerkiksi se, että joku jaksaisi istua pusikossa väijyskelemässä.) Otsalampun osalta taas pelkään näyttäväni aivan naurettavalta.
3. Väsymys. Ennen kesälomaa lenkille lähtö illalla sujui ihan hyvin, mutta kesälomalta paluu muodostaa näemmä henkisen kynnyksen jonka myötä mikä tahansa sohvalta ylösnousemusta vaativa toiminto on liikaa - siitäkin huolimatta, etten usko olevani ainakaan väsyneempi kuin ennen lomia.

Tänään kävin juoksemassa Espoossa puolikkaan. Menikö hyvin? No kyllä ei mennyt. Paraniko aika? No kyllä se silti parani, lähes 12 minuuttia (oman kelloni mukaan, viralliset tulokset näyttävät vielä ns. bruttoaikaa eli lähtölaukauksen ja maaliintulon välistä aikaa. Nettoaika, kunhan se aikanaan saapuu, kertoo sitten lähtöviivan ja maaliviivan välisen ajan.)

Homma ei siis oikein sujunut - kävelin aika paljon 16 km eteenpäin, jalat olivat hyytelöä ja suuta kuivasi. Olin kokeillut uutta valmistautumismenetelmää, ja nyt, kun olen sen testannut, voin sanoa, etten suosittele. Asiallisen levon ja syömisen ohella päätin nimittäin juoksupäivän aamuna aloittaa pienen perheriidan, joka nopeasti eskaloitui valtavaksi perheriidaksi. Äärimmäisen typerä idea, eikä vain siksi, että se aiheutti nestehukkaa ja väsymystä.

(No, juoksun jälkeen homma sovittiin ja halattiin ja tilattiin pitsaa. Että ei huolta. Paitsi, että juoksuni meni huonosti. Nyt pitäisi jotenkin selittää miehelle, miksi myös Vantaan puolikas olisi ihan olennainen homma. Hänestä yksi puolikas per kuukausi on liikaa; pelkää käsittääkseni, että minusta tulee omituinen ja pakkomielteinen kyborgijuoksija. Sen osalta voi kyllä olla jo myöhäistä.)

Btw, Espoossa näin myös Naisten kymppi -toverini Paulan, ja sepä kyllä ilahdutti! Kuka olisi arvannut, että juoksemalla tapaa näin paljon kivoja ihmisiä. Ei kukaan. (Hiljaa siellä takana, et olisi arvannut, älä yritä.)

Kirkko, Iisakin

Ihastuin joskus talvella Ravelrysta löytyvään Relax-paitaan ja tämän välittömänä seurauksena loin silmukat langasta, jota kaapista jo löytyi.

Lanka, kaksinkertainen Holst Garnin Coast, oli ihan superihanaa ja kivaa neulottavaa, mutta koska olin ostanut sen alunperin joku toinen projekti mielessäni, aloin epäillä puolivälissä takakappaletta, että se ei ollut tarpeeksi riittoisaa.

No, ei kait siinä. Tilataan lisää. Ja koska neulotaan kaksinkertaisella, pistetään projekti hetkeksi jäihin - kun lisälanka tulee, neulotaan seuraavat kappaleet kahdesta eri värierästä mahdollisten eroavaisuuksien tasoittamiseksi.

Paitsi, että langassa kestää. Ja kestää. Ja kestää. Alkusyy on valmistajan kehräämöllä, mutta minä meinaan repiä virkatut pelihousuni. Kun lanka lopulta rantautuu, neulon jo kiukulla jotain aivan muuta - suunnitelmani on palata Relaxin pariin seuraavaksi, mutta lopulta väliin mahtuvat ainakin oranssi paita, reikäpaita, pari täällä esittelemätöntä huivia, yhdet sukat ja rinnakkaistekemiseksi yhdet lapasetkin.

Koska kaksinkertainen Coast on myös inan verran liian paksua hommaan, ehdin kärsiä epätoivosta muutamaankin otteeseen: näyttää siltä, että puserosta on tulossa ylisuuri pusero joka tappaa koko ylisuurten puseroiden trendin heti alkuunsa, olemalla puseroutensa ohella myös käytännöllinen puolijoukkueteltta. (Olin toki reippaasti ottanut myös hieman ison koon, ettei sitten kinnaa, hehe.) Muutakin murhetta on: koska takakappale on neulottu 6 kk etukappaletta aiemmin, käsialalle on tapahtunut jotain ja se piru on neljä senttiä leveämpi, ainakin, en voi mitata liian tarkasti etten ala itkeä.

Kasaan olka- ja sivusaumat ja koen hetkellistä toivoa. Neulon hihat ja koen hetkellistä epätoivoa. Lopulta päättelen kaikki langanpäät, joita puserossa on (ja niitähän riittää: kaksinkertainen lanka, kaksinkertaiset päättelymahdollisuudet) ja koen taas orastavaa toivoa: ehkä tätä kärsisi käyttääkin?

Kärsin käyttää. Ja jos muut kärsivät nähdessään minut tässä, en välitä.

Vihainen nuori mies

Eilen katselin leikkipuiston aidan sisäpuolelta toiselle puolelle. Siellä olivat nuori mies ja nuori nainen, ja nuori mies oli todella vihainen.

Nuori mies huusi "VOI VITTU!" minkä kurkusta lähti. Hän potki penkkiä, muttei saanut sitä nurin. Hän hyökkäsi naapuritalomme aidan kimppuun, ja saikin siitä palan irti. Hän iski päänsä lyhtypylvääseen, heitti repun selästään, heittäytyi makaamaan maahan, kävi risti-istuntaan ja painoi päänsä polviin.

Nuori nainen seurasi perässä, poimi repun, yritti ohjata ja rauhoittaa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että mitähän toikin on vetänyt.
Toinen ajatukseni oli, että ehkä nuori nainen on juuri sanonut, ettei haluakaan enää jatkaa yhdessä. Kolmas ajatukseni oli armoton: "Hyvä." Riehuminen näytti nimittäin niin kamalalta, alkuun pelottavalta, vasta loppuvaiheessa tuskaiselta.

Sitten kauhistuin omia ajatuksiani. Miten niin hyvä? Eihän siinä mitään hyvää ole, että joku kärsii. Nuoret ovat niin kamalan paljon kaikkea, ja joskus kaikki pettymys, suru ja viha eivät vain mahdu yhteen laihaan kehoon. Ehkä silloin pitää riehua.

En tietenkään tiedä, mitä oli tapahtunut. Toivon, että riehuminen auttoi sen, minkä voi (se aitakin on sitäpaitsi niin ruma, että hyvä jos siitä on edes aggression purkuun). Toivon, ettei jatkossa ole tarvetta riehua - ja sitä etenkin toivon, ettei nuori mies käännä vihaa itseään kohtaan. Sitäkin ne joskus tekevät, nuoret, ja se on niin surullista. (Toivon, ettei se ollut vetänyt mitään.)

(Jos kuitenkin kyse oli siitä, että nuoresta naisesta ei tuntunut enää hyvältä olla yhdessä, toivon, että hän piti päänsä. Ei tee hyvää nuorelle eikä vanhalle saada tahtoaan läpi kiukuttelemalla ja riehumalla.)

Ja sitä nyt ihan ennen kaikkea toivon, etten anna hätkähdyttävän käytöksen, sellaisen, jota olisi helpointa paheksua, kovettaa itseäni. Jälkikäteen ajattelin Saaran kirjoitusta ja sitä, että ehkä tässäkin nuori mies olisi kaivannut lempeyttä ja ymmärrystä, eikä jälkikasvunsa puolesta hermostuneen äidin pistävää katsetta.


PS. Asiaan liittymättömästi aion muistuttaa, että Leopardikuningatar julkaisi Ainekirjoitushaasteen kakkososan ja deadline on ... saakeli, aika pian. Osallistukaa! Osallistukaa!