Repeat after me: Peruskunto on kaiken A ja O

To do:

1. Etsi sykemittari lapsen lelulaatikosta
2. Hanki mittariin uudet paristot ja katso, saisiko sen herätettyä vielä henkiin, tai edes jonkinlaiseen epäkuolemaan
3. Treenaa, huoh, peruskuntoa

Eilen oli siis Mutsien kympin ensimmäinen juoksuvalmennuskerta. Minä osana noin kymmenen mutsin joukkoa kuuntelin ensin luennon ja sitten juoksin. Peruskuntotreeniä.

Luennosta päällimmäisenä jäi mieleen, kuten ehkä arvaattekin, että peruskunto on kaiken A ja O. (Toinen mieleenpainuva seikka oli, että lihaskuntoa pitää myös treenata, mutta sen päätin unohtaa heti, on tässä muitakin ajankäyttökohteita, kuten töissäkäynti.)

Peruskunto on ymmärtääkseni aerobisen sykealueen alapuolella tapahtuvaa liikuntaa: rivakkaa kävelyä tai hidasta juoksua. Olennaista on, että tulee hieman hiki mutta jaksaa kuitenkin käydä olennaista tiedonvaihtoa ystävänsä kanssa (jos sellainen nyt on lenkille jotenkin saatu mukaan huijattua.) Vaihtoehtoisesti peruskuntoalueen voi tsekata sykemittarista (joka todella löytyi lapsen lelulaatikosta, ja jonka paristot saatiin irrotettua magneetin avulla, kyllä ei ole kukaan niin fiksu kuin insinööri, paitsi ehkä diplomi-insinööri.)

Myönnän. Masennuin. Hiljaa juokseminen on niin kovin tylsää. (Paitsi harjoitushallilla, jossa oli kymmenkunta uutta juttukaveria.) Olin kuvitellut hoitavani peruskuntoasiat koiran kanssa kävelemällä, mutta eihän siinä syke nouse kuin satunnaisissa liukastelukohdissa.

Toisaalta peruskunnon kehittämiseen ja ylläpitoon on hyviä syitä: ensinnäkin se on ymmärtääkseni se pohja, jonka päälle kaikki rakennetaan. Toiseksi hyvä peruskunto ja kropan totuttelu juoksuun pikkuhiljaa ehkäisee urheiluvammoja. Myyty.

Laskeskelin tässä, että jos siis nostaisin juoksutreenien määrää kolmeen, voisin juosta yhden nopeamman mutta lyhyehkön lenkin ja pari peruskuntolenkkiä viikossa.

Kyllä. Meinasin kirjoittaa kuvatekstiksi "Hyvästi vauhtilenkit". Sitten ajattelin niitä nauruun kuolevia juoksuharrastajia ja kaduin.

Kuulen jo tylsistyneen ulvontanne. Entäs ne kanssamutsit, huudatte te. Raporttia tai ryömimme nettipiuhoja pitkin pääkallonpaikalle ja ripustamme bloggaajan maiharinnaruista lipputankoon!

No ne oli kaikki tosi kivoja. Kauheasti ujostutti, minkä tyypilliseen tapaani kätkin hysteeriseen pälätykseen. En myöskään tiennyt, mitä muista odottaa, joten en odottanut mitään, ja lopputulos oli juurikin sellainen, että eiköhän näiden kanssa ole kiva kilistellä niitä skumppalaseja sitten toukokuussa. Kun kymppi on juostu. Ja jos hyvin käy, ehkä käydä joskus oluella palautumisjuomalla muutoinkin.

Pintaa tai janaa vastaan kohtisuorassa oleva suora

...eli normaali. Tunnistitte minut varmaankin vaivatta otsikon kuvauksesta.

Leopardikuningatar ja Iina haastoivat* minut kertomaan viisi omituista tapaa itsestäni. Kuten otsikosta voitte päätellä, en ole lainkaan omituinen, mutta voin silti kertoa viisi tapaani.

1. Hienot lauseet, mahtavat sanat tai hieno teksti saa minut omituiseen jumitilaan, jossa voisin lukea mainittua tekstinpätkää yhä uudestaan ja uudestaan. Epäilen, etten osaa ymmärrettävästi selittää, miksi juuri joku tietty tekstinkappale laukaisee edellämainitun jumin, joten en edes yritä. Tämä on kuitenkin iso syy siihen, miksi universumin paras blogi on minusta Ihminen välissä (fanitukseni ei siis johdu vain siitä, että tunnen Siinan myös livenä) ja Hilary Mantel on aivan käsittämättömän mahtava kirjailija. Ja ehkä myös siihen, että haluan koko ajan lukea.
2. Olen muutoinkin toistoon kykenevä. Oikein hyvä biisi kestää minusta kuusisataa soittokertaa yhden päivän aikana, ja jos jossain keskustelussa joku esittää, että "kuka sitä muutenkaan jaksaisi samaa ruokaa koko viikkoa syödä" piirtelen nolona varpaalla hiekkaan ja mumisen, että kyllä minä jaksan jos on oikein hyvää ruokaa ja keskinkertaistakin jaksan, jos talosta löytyy Tabascoa, ja kyllähän se huonokin alas menee kunnes loppuu, etenkin jos on sitä Tabascoa.
3. Vihaan puhelimessa puhumista. Noin. Nyt ehkä kaikki ystäväni tietävät, miksen koskaan soita. Tai vastaa.
4. Uusi lempiharrastukseni on seurata niiden kanssaihmisten lukumäärää, jotka myös haluavat luopua kesäajasta. (Tällä hetkellä meitä on 9154. SEURAAN SAA YHÄ LIITTYÄ.)
5. Välttelen työmatkailua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Joskus kymmenen vuotta sitten kuvittelin vielä, että olisi siistiä päästä työn puolesta johonkin Lontooseen, tai ehkä Bangaloreen, tai vaikka Singaporeen. No, Singaporessa en ole ollut lentokenttää pidemmällä, sehän voi olla hauskakin, mutta muutoin kantani työmatkailuun on selvä. Kyllä ei ole hauskaa. Menen vain äärimmäisen pakon edessä, eikä tähän kategoriaan todellakaan lasketa mitään "projektin kannalta olis kiva, jos..." -hengailua. Puolustaudun sillä, että työmatkailu on vain hyvin harvoin työn kannalta olennaista, ja säästäväinen asenteeni on kunniaksi minkä tahansa yrityksen liikevoitolle.

Haluaisin, että tähän vastaa Siina. Perustelut voitte lukea kohdasta #1.

Yllä vielä kuva koirasta. Olen hiljattain oppinut, että postauksissa olisi hyvä olla kuvia. Hurtta on hiljattain trimmattu. Sing Hallelujah.

* Minulla on sellainen ikävä olo, että joku muukin ehkä, mutta muistini ja Google eivät suostu kertomaan, kuka hän olisi saattanut olla. Anteeksi, jos näin on.

Munasolun luovutus: Boss fight

Unohdin! Siis kertoa, että luovutin ne munasolut sitten lopulta kuitenkin.

Siitä on jo tovi, tuskinpa te olette yöunianne menettäneet. Itse en menettänyt edes päiväunia, sen verran sain hyvät tropit.

Mitä tästä nyt pitäisi kertoa, mitä haluatte kuulla? Munasolun luovutus prosessina pyöri hyvin aktiivisesti mielessä itse luovutukseen asti, mutta siitä toettuani homma jäi taakse kuin Maapallo kantoraketin laukaisun jälkeen. Kun menin lopputarkastukseen, olin jo melkein unohtanut koko homman.

Itse luovutus jäi mieleen kohtuullisen positiivisena kokemuksena. Sain diapamin (mahtava lääke!) puoli tuntia ennen, vaihdoin ylleni omituisen paperisen lannevaatteen kymmenen minuuttia ennen, toikkaroin diapamista iloisena operointihuoneeseen sairaanhoitajan avustuksella, koin lievää nipistelyä (ilmeisesti eivät halunneet antaa maksimaalista kipulääkeannosta meinattuani nukahtaa hoitopisteelle jo pelkästä rauhoittavasta), toikkaroin toipumistilaan, torkuin, havahduin. Aloin pohtia, milloin voin lähteä. Puin, söin kaiken, mitä tarjottiin ja myös kaiken, mitä olin mukanani kuskannut*, treffasin lääkärin ja sain kiellon ylittää katuja lääkkeen vaikutuksen alaisena. Ylitin neljä katua etsiessäni noutajaksi ilmoittautunutta miestäni. Pääsin kotiin ja nukuin kolme autuasta tuntia.

Klinikan henkilökunta oli sympaattista: jäi sellainen olo, että minusta pidettiin huolta.

Myöhemmin kuulin, että munasoluja oli saatu kerättyä parempaan talteen 9 - ei huono, muttei mikään ennätystulos myöskään. En vielä tiedä, onko niistä alkanut yhtäkään raskautta; jälkitarkastukseen mennessäni klinikkakaan ei tiennyt. Se ei tietenkään ensimmäisen siirron osalta suuria luvannut.

Toivon niin paljon solujen vastaanottajille: että joku soluista kasvaisi vauvaksi. Ettei pettymyksiä tulisi (enää, tällä saralla) vastaan.

Joskus siinä piikkejä vatsanahkaan tuikkaillessani ajattelin, että tähän hommaan en kyllä toiste rupea. Se tunne meni äkkiä ohi. Ihan varmasti voisin toistekin ruveta. Vaiva oli lopulta pieni ja äkkiä unohdettu siihen nähden, mitä tällä parhaimmillaan voisi jollekulle tarjota.


* Suklaacroissant FTW.

Sukkahommia

Alkuvuodesta oli sellainen ikävä tilanne akuutti katastrofi, että kaikki villasukkani olivat mystisesti kadonneet, paitsi yhdet, joissa oli carcharodon megalodonin mentävä aukko molemmissa kantapäissä. Lainasin miehen sukkia, jotka olivat liian isot, ja joiden laina-aika oli yksi (1) vuorokausi (vaikkei hän niitä itse käyttänytkään). Lisäaikaa piti kerjäämällä kerjätä.

Nohevana tyttönä neuloin uudet sukat Modan ohjeella. Tällaiset:

Sukkamalli oli minusta sinänsä ihan nätti, mutta jotain meni pieleen. Ehkäpä olisi sittenkin pitänyt valita langaksi Regia Angora Merino saman valmistajan täsmälleen samanvahvuisen ja omasta vaatehuoneesta löytyneen Regia Silkin sijaan, mutta sukista tuli oikein hyvät saapassukat. Jos saapassukalla tarkoitetaan sukkaa, joka laitetaan saappaan päälle.

(Eivät näytä isoilta, vai? Niinpä. Kuvaustilannetta varten kiristin sukkaa kiskomalla kantapään pohkeen puoliväliin.)

Närkästyneenä aloin paukuttaa uusia Baudelaireja* yliromantillisesti värjätystä Madelinetoshista. En muista tarkalleen, mikä lanka tuolta kulttimerkkien kulttimerkiltä** oli kyseessä, mutta mukava sitä oli neuloa siitäkin huolimatta, että mallin valinnassa alitin riman melkoisella limbolla.

Nämä valmistuivat kuukausi sitten ja tulivat päätellyiksi viikko sitten, sillä äiti pelasti tyttärensä lahjoittamalla käsittämättömän monimutkaiset Cookie A:n designilla neulotut sukat. Täydelliset, mutta valitettavan kuvattomat - olen käyttänyt näitä joka ilta ja yö viimeiset kolmisen viikkoa, eikä valokuva enää tee niille aivan oikeutta.

Olen vastahakoisesti valmis myöntämään, että äidit neulovat parhaat sukat.

...hetkinen! Minäkin olen äiti!

Seuraavat parhaat sukat aion neuloa Liisan lähettämästä langasta:

Liisa väitti laittavansa lankaa tulemaan sisarellisena hyvityksenä siitä, että olen hänen veljensä kanssa samassa projektissa. En tässä hötäkässä katsonut aiheelliseksi tarkentaa, että minusta hänen veljensä on erinomaisen hyvä tyyppi.

Nyt voimme yhdessä hetken huokailla sille, että Liisa on töissä lankavärjäämössä. Sweet Georgia Yarns kuulostaa sekin vähän romantilliselta, muttei selvästi ole ollenkaan sitä. Ihastuin ärjyyn pinkkiin graafiseen ilmeeseen ja mottoon "Unapologetic color".

* Ensimmäiset jäivät erään lontoolaishotellin sängyn jalkopäähän.
** Näin ainakin olen mennyt tilannetta tulkitsemaan.

No ni kuulkaa

Ylläoleva otsikointi on vain pientä esimakua siitä, millaisiin otsikoinnin taidonnäytteisiin kykenen.

Nukuttaa ihan vietävästi, mutten voi mennä nukkumaan, koska telkkarissa sinivalkoiset ukkelit ottavat urheasti turpaan punakeltaisilta ukkeleilta, jos kohta tilanne on toistaiseksi tasan, vaikka 30% peliajasta on jo takana, että voihan tässä käydä vielä vaikka mitä. 

Minulla on nyt lääkärin määräys mennä astmakokeisiin joskus syksymmällä, ja - olennaisemmin - olla ottamatta koiraa lenkille, alkaen heti. VOI VOI. Koiran kanssa juokseminen on ihan perkeleellisen ärsyttävää, varmaan koirasta myös. Voitte varmaan kuvitella kiskomistaistelumme ja kirosanojeni luonteen ilman tämän yksityiskohtaisempaa selostusta.

Koiraa ei saa siis ottaa lenkille, koska hartiani ovat jälleen tulehtuneet ja jumissa, eikä pää käänny.

Sain myös relaksantteja, jotka vaikuttavat uneen alkuyöstä myönteisesti ja loppuyöstä kielteisesti ja seuraavan päivän valokuvauksellisuuteen aivan järjettömän kielteisesti, mikä on kiusallista jos on sopinut valokuvausaiheiset treffit kaupunginkirjaston kirjablogikampanjaan liittyen. Ikään kuin poseeraaminen olisi jotenkin niin hauskaa ja luontaista, että olisin kaivannut ylimääräisiä, maihareiden jalkaan sopimiseen liittyviä haasteita.

Särkylääkkeiden saralla pätevimmäksi ratkaisuksi on osoittautunut pussillinen korventavan tulisia sipsejä, joiden jälkeisessä endorfiiniryöpyssä ei luultavasti kauheasti haittaisi, vaikka hai kävisi puremassa käden irti.

Että enköhän taas huomenna kykene koirattomalle lenkille (olettaen toki, ettei vatsalaukkuni sano sopimustaan irti, re: korventavan tuliset sipsit.)

Ja ai niin! Laitoin palautetta kaupunkisuunnitteluvirastolle, aiheena oli Herttoniemen kirjaston siirto. Siitähän on täällä kai kovasti otettu kierroksia, teipattu lappuja puhelinpylväisiin ja sen sellaista. Mutta minä olen kaupunkisuunnittelijan tytär, ja pidän muutoksista. Etenkin sellaisista muutoksista, jotka tuovat kirjastoja liikenteen solmukohtiin.

Palautteeni kirjaston siirtoa koskien olikin niin kehuva, että vaikutti varmaan jo sarkastiselta (mutta ei kyllä ollut.)

Kellokorttikokemuksia

Kiitos suositun illuusion siitä, että kymmenesosa lohjalaismuksuista ei pääse ikinä lomalle, viime päivinä on keskusteltu. Yksi niistä asioista, joista on keskusteltu, ovat kellokortit päiväkodissa.

Meillähän sellainen on. Olemme kokeilupäiväkodin asiakkaita: avainnippuun lisättiin syksymmällä lätkä, jota piti esitellä päiväkodin työntekijän puhelimelle mennen, tullen ja palatessa. Kaksi viikkoa. Sitten kaikki unohtivat käyttää sitä.

Miksi?

Minä olen sillä tavalla erikoinen yksilö, että pidän laitteista, jotka sanovat "piip". (Silläkin tavalla olen erikoinen, että tunnustan tämän netissä.) Tästä huolimatta minustakin lätkä oli ihan idioottimainen keksintö.

Ensinnäkään siitä ei ole mitään hyötyä kellekään käyttäjistä. Siitä on hyötyä vain jollekulle toimistohenkilölle, jonka toimisto sijaitsee melko kaukana päiväkodista. Tarkalleen ottaen siitä ei ole hyötyä edes edellämainitulle toimistohenkilölle, sillä hänen saamansa data on sutta ja sekundaa, mutta hän sentään teoriassa voisi hyötyä.

Päiväkodin työntekijän hommiin kellokorttilätkä ei tuo helpotusta, eikä siitä todellakaan ole vanhemmallekaan riemua, sillä kellokorttiin kirjatut tunnit eivät vaikuta mihinkään. Toistaiseksi ainoa käytännön vaikutus, joka hommasta on ollut on se, että niinä päivinä kun lätkää on käytetty, keskustelun painopiste on siirtynyt lapsen päivästä siihen, miksei se juuttaan puhelin voi taaskaan toimia.

Tekninen testaus voidaan suorittaa* jossain muualla kuin käyttöympäristössä; käyttökontekstissa suoritettu kokeilu yllättää kaikki suuresti osoittamalla, että uusille teknologioille olisi hyvä olla jonkin sortin funktio käyttäjiensä arjessa. Siis muukin kuin ylhäältä saneltu pakko.

Yksi hyvä funktio olisi tietenkin se, että lapsen päivähoitomaksu pienenisi, mikäli kellokortti osoittaisi hänen viettävän maksuperustettaan merkittävästi vähemmän aikaa hoidossa. Sitä odotellessa. (Ja kuten tuolla Täti-ihmisen tontilla sanoin, meitä tämä tuskin auttaisi, mutta olisin valmis käyttämään kellokorttia, jos siitä olisi hyötyä edes jollekulle.)

* Ja olisi tosi kiva, jos viitsisitte.

Onko pakko jos tuntuu pahalta?

Urheilun suhteen vastaushan on ikävästi yleensä "kyllä" - ellei pahalta tunnu tyyliin keuhkokuumeen takia, jolloin ei ole pakko, vaan kiellettyä.

"Kyllä"-vastaus on kuitenkin kamalan epädiplomaattinen, minkä tietää kamalan epädiplomaattinen miehenikin (hän on aikanaan kieltäytynyt hieromasta hartioitani koska "ei voi pilata herkkiä koodarin käsiään", minkä voitte huoletta tulkita vitsiksi. Oikeasti hän pelkäsi sijoiltaan menevän peukalon* pilaavan pelisessiot.) No mutta joka tapauksessa, kun 1,5 h sitten marisin, etten haluuuuu, hän sanoi mmmmph ja vältti katsekontaktia.

Kiskoin siis lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille, joka osoittautui oikein hyväksi huolimatta törkeäksi yltyneestä hartiajumista ja siitä, että nyt siellä on liukasta.

Ilmainen vinkki: rentouta hartiat, jos lähdet ensimmäisiä kertoja juoksemaan. Harkitse myös piskin jättämistä himaan.

Niin, pakko on. Muut Mutsien kympille osallistujat harjoittelevat ehkä tälläkin hetkellä! Eikä siinä vielä kaikki, vaan Kuopion suunnalta on tulossa lisää haastajia, Jennijee ja Hippiäinen ja ja ja! Jos en nyt treenaa, jään porukan viimeiseksi! JÄÄN KOKO NAISTEN KYMPIN VIIMEISEKSI!

En ole ihan varma, onko kilpailuhenkisyyteni aivan terveellä tasolla, mutta motivaatioksi se kyllä kelpaa.

Ajattelin tässä nämä pakkaskelit juosta itse keksimälläni harjoitusohjelmalla, joka on seuraava:

1. Juoksua kahtena (2) päivänä viikossa
2. Kävelyä kolmena (3) päivänä viikossa
3. Yhden juoksulenkin, ehkä sen viikonlopulle sijoittuvan, olisi hyvä olla vähän pidempi
4. ...Paitsi jos on tosi väsynyt, jolloin on parempi juosta edes vähän kuin ei ollenkaan
5. Ennen Naisten kymppiä pitää ehkä myös venytellä.

Sitten kun julistan kevään koittaneeksi, saatan potkia juoksukertoja ylemmäs, mutta juuri nyt tässä on ihan tarpeeksi.

Sanokaa vaan, jos juoksusta höyryämiseni muuttuu ärsyttäväksi. Lupaan höyrytä siitä jatkossa sitten vähemmän ärsyttävällä tavalla. Vaihtoehtoisesti laitan koiran pentukuvia höyrypostauksiin, ettekä voi olla vihaisia.

* Toisia verrataan kesäpäivään, minun selkääni on usein verrattu perunapeltoon laillistettujen hierojien vastaanotoilla.