Getting harder and harder to breathe

(Olenko jo otsikoinut postauksen tällä superhauskalla vitsillä? Olen? En ole? Ehkä? Olen tyttö?)

Ensin hengenahdistusta aiheutti tietenkin Täti-ihmisen ainekirjoitushaaste. Täti-ihminen, jos joku, ymmärtää sanan "haaste" merkityksen. Menkää, osallistukaa ja täyttäkää maa kirjoituksillanne!

Seuraavaksi hengenahdistusta aiheutti flunssanjälkeinen yskä. Tavallaanhan siinä yöllä yskiessä tulee (ainakin vatsalihasten kunnosta päätellen) jumpattua, mutta toisella tavalla yökausien yskiskely on kotoisin juuri sieltä, missä ei aurinkoa nähdä.

Oli tästä jotain hyötyäkin: aktivoiduin tiedustelemaan mitä kohteliaimmin ("Onko lausuva lääkäri oikeasti olemassa vai mielikuvituksenne tuotetta?") Lääkärikeskus Herhiläiseltä* sitä, miksei PEF-mittausteni lausuntoa ole vieläkään tehty. Neljän viikon odottelun jälkeen. Palautteeseeni kirjoitin, että viiden viikon, ajattelin, että ehkä journalistiset erivapauteni tuovat vibaa punttiin (kuten Raptori olisi sanonut.) Tuota pikaa sainkin käsiini lapun, josta työterveyslääkärin avustuksella selvisi, että osakseni koitui astmadiagnoosi.

Olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani olen siksi, että äidilläni on kohtuullisen paha astma, enkä ole tilannetta läheltä seurattuani innostunut ottamaan osaa tähän perheen traditioon. Helpottunut olen siksi, että a) tiesin, ettei tämä yskä ole normaalia - on kiva kuulla, ettei ole hypokondrikko vaan astmaatikko - ja b) ajoissa kiinni napattu krooninen sairaus on kuvitelmieni mukaan helpommin hoidettavissa oleva krooninen sairaus. (Voihan siinä käydä vaikka niin, että otan ja paranen, kun nyt pihisen inhalaattorin kanssa tovin. Lääkäri ei tuntunut pitävän asiaa aivan mahdottomana.)

Vaan mitenkähän tässä nyt juoksemaan uskaltaisi, helpottaako se pihinää vai pahentaako vain?

* Nimi muutettu.

Ettei sanotuksi saa

Tästä Lydaksen tekstistä tuli mieleeni asia, jota olen joskus hampaita pestessäni pohtinut.

Sanallistaminen.

Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.

Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)

Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.

Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.

Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.

Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.

En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.

Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.

Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.

Stop the press

... vein lapsen luontoretkelle.

No, oikeastaan se oli tietysti vahinko. Koska taapero on osoittanut huolestuttavia päiväunenväliinjättämismerkkejä, häntä on kaikin voimin väsytettävä ennen lounasta. Väsyttäminen tapahtuu yleensä puistoon menemällä, se on lapselle hyvin väsyttävää kun hänen tulee juosta karkuun äitiä, joka karjuu "LAPASET KÄTEEN TAI MENNÄÄN HETI KOTIIN."

Nyt lapsella oli kuitenkin kädessä kurarukkaset, ja, olennaisemmin, puisto #1 oli tyhjä. Meinasin kirjoittaa "tyhmä". Oli se vähän sitäkin. "Ei ketään!" sanoi lapsi tyrmistyneenä. Kävelimme puistoon #3. (Puisto #2 on remontissa.) Puistossa #3 oli paljon lapsia, muttei yhtään tenavan ikäistä - isompien jalkapallokerhoon eivät taidot riittäneet, pienempien kävely-yritysten seuraamiseen ei puolestaan piisannut kärsivällisyys.

Pääuutisissa tänään: ulkona voi olla kivaa vaikka siellä näyttäisi tältä.

Ehdotin visiittiä Rölli-peikon luolalle, jota jotkut aikuiset saattavat erheellisesti pitää väestönsuojana, mutta ei se ole. On peikkoluola. Huomattavan erikoista Rölli-peikon luolassa (joka on siis päiväkotiryhmän kanssa löydetty) on se, että Rölli-peikko ei ole koskaan kotona. Ihme kyläluuta. Tänäänkään Rölli-peikko ei ollut kotona, mutta ei se mitään, huusimme silti aidan raosta "eikkoooo!"

Olisin muuten yllättynyt tosissani, jos Rölli-peikko olisi ollut kotona.

Ehkä erikoisinta tässä äitiyshommassa on se, että jotenkin näihin ulkoilujuttuihin vain liukuu. Minusta ulkoilu on ollut aina vähän jotain sellaista, jota tapahtuu muille ihmisille, ja jos nyt itse pitää ulkoilla, kyseeseen tule juoksu tai rivakka kävely. Kaikenlainen seisoskelu on epäilyttävää, tulee kylmä ja pissahätä.

Ja sitten, plim, tulee yhtäkkiä päivä jolloin kokee, että on helpompaa viedä lapsi ulos nyt - vaikka sille pitäisi pukea kurahaalari - kuin ottaa vastaan se, mitä seuraa, jos lasta ei vie ulos nyt. Seisoskellessa voi vaikka neuloa, jos on tosi hoocee, ja pöljä.

(Tarvitseeko kukaan muuten lapasia? Täällä syntyy nykyään tosi paljon lapasia.)

Ja sitten voi käydä niinkin, että kun äsken mainittu plim-päivä on koettu, tulee sellainenkin päivä, jolloin huomaa kävelevänsä lapsen kanssa kotiin joltain peikkoluolalta tosi iloisena kivasta retkestä.

Selitä mitä selität, nainen, minä en tule.

Helvetin ulkoilu, en halunnut jäädä koukkuun.

She always had that little drop of poison

Jatkamme haircut-osiolla.

Viikon musiikkiasia on se, että Spotify suositteli minulle Tom Waitsia ("koska olet kuunnellut Nick Cavea ja Leonard Cohenia", ja voi että olenkin.) Ajattelin, että no ehkäpä nyt on tosiaan se hetki ihmisen elämässä, jolloin pitää kuunnella Tom Waitsia, ja oikeassa olin. Ei siihen paljon muuta tarvita kuin Tom kähisemään, että I like my town with a little drop of poison ja toiset meistä ovat myytyjä.

Viikon kirja-asia ovat kirjamessut, joita varten olen ottanut lomapäivän. En kyllä aio kupata messuilla koko päivää, mutten voinut vastustaa omaa loistoajatustani päivästä, joka on omistettu itsekseen haahuilulle ja Siinan treffaamiselle messujen parissa. Ajattelin juoda lasin tai pari skumppaa ja ehkä myös mukillisen glögiä jos sellaiseen törmään.

Kyllä, olen jo avannut glögikauden.

Kuukauden, tai ehkä vuoden kirja-asia on se, että nyt minä olen vihdoin lukenut sen Siinan kirjan, jos ette huomanneet (vaikea kyllä uskoa, ettette odottaisi Sivukirjaston päivityksiä kuin joulua, suurella innolla siis*). Ja niin oli muuten Hesarikin.

Joulusta puheen ollen, siihen on tasan kaksi kuukautta! Aika hienoa. Nyt vain pitää ottaa kaikki irti tästä joulunalusajasta, että jaksaa sitten tammi- ja helmikuun tuskaisuuden läpi.

Viikon koira-asia on se, että parasta sairaslomapäivässä on se hetki, kun uskollinen eläin käpertyy tärisevän emäntänsä kylkeen. Silloin sitä kurottaa hieman peiton alta ottaakseen kuvan, että voitte tekin ihastella. (Ja siksikin, etten ikinä itse unohtaisi.)

Viimeisiä viedään -asia on se, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Vaihdan pikapuoliin työnantajaa. Uusi työ on samoja hommia mutta eri alalle sovellettuna ja eri puolella kaupunkia. Vähän alle kuukauden päästä luen metron sijaan bussissa aamuisin. Ellei kaikki mene jotenkin kauhealla tavalla pieleen, mikä on aina muistettava sanoa.

Muistan, kuinka opiskeluaikana luin monestakin lehdestä, etteivät (tuolloiset) nykynuoret enää saa tai edes odota työltään eläkevirkaa, vaan työtä vaihdetaan joustavasti useita kertoja ennen eläkeikää. Ajatus kuulosti silloin kauhealta, minä kyllä halusin eläkeviran heti ensimmäisestä duunistani, kiitos vain. Vaan nytpä huomaan, että todella aika joustavasti tässä on tullut surffattua työnantajalta toiselle - eikä yleensä suinkaan siksi, että vanhassa olisi jotain erityistä vikaa. Uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Tarkoitan tällä, että uudet haasteet pitävät stressihormonit tarpeeksi koholla. Lienen addikti. Silti, ajatus eläkevirasta tässä vaiheessa elämää tuntuu oikeastaan aika pelottavalta. Katsellaan sitä sitten 65-vuotiaana.

Tämän työpaikanvaihtoasian varjolla olen lintsannut lääkiksen pääsykokeisiin luvussa. Tosin viime viikolla ryhdistäydyin kemian kirjan kanssa. Saatana. Anteeksi.

Epätoivon koko kuva. Se on se kemian kirja tuossa alla.

Ja viikon haircut-asia on se, että huomenna on kampaaja-aika. HAHAHA. I'll get me coat.


* En aio ottaa kuuleviin korviini ajatusta siitä, että joku teistä ei odottaisi joulua suurella innolla.

Mitä tänään syötäisiin?

[Kolmas aihe ainekirjoitushaasteeseen tuli Tuulista-blogista.]

Aamu näytti tyypilliseltä. Alamittainen yksilö veti parrasta ja söi hapankorppua. Minua ei tietenkään huomioitu, vaikka sievästi istuin ja osoitin olevani hapankorpun arvoinen yksilö.

Kun pidempi kaksijalkainen kaivautui luolastaan, kävi ilmi, että minulla on ehkä syntymäpäivät tai rippijuhla. Laittoivat nappuloiden sekaan kalaa. Häntä nyrjähti kun piti vispata sitä niin kovasti.

Päivällä alamittainen jätti ruokaa. Siinä oli perunaa, ja toinen kaksijalkaisista kuopi ylijäämät roskikseen. Vaikka olen olympiavoittaja anovassa katseessa! Tässä taloudessa ei tarvitse kuin kerran oksentaa perunat keskellä yötä, sen jälkeen on tarjolla pelkkää ai-niin-koiran-vatsa-ei-sulata-perunaa ja toisesta tilaisuudesta ei tietoakaan.

Iltapäivä normaali. Ei ruokaa. Kaksijalkaiset kyllä söivät ihan hyvin, tietenkin, minulle eivät tarjonneet. En ymmärrä tätä puhetta allergiasta, jos nyt vähän turkkia rapsuttaa irti niin keneltä se on muka pois. Ei ole heiltä pois, minulta on pois se turkki. Neljä ja puolivuotiaana olen sitä mieltä, että saan itse valita vehnän ja kutinan jos siltä tuntuu.

Iltaruoka nappuloita ja kalaa. Jotain sentään minullekin. Niin, ja lääke oli myös, joka päivä antavat. Oli se yksi vaihe kun paljon rapsutin ja nukuin vähän, eivät nukkunet kaksijalkaisetkaan kuulemma, kun takajalka osui rapsuttaessa kaappiin ja koko makuuhuone tärisi. Muka. Epäilen, että liioittelevat. Sitten tuli lääke, ja kyllähän se auttoikin, nukumme taas kaikki. (Mutta kun kerran on lääke, tämä puhe kielletyistä ruoka-aineista tuntuu entistä erikoisemmalta. Sanonpa vaan.)

Iltapalaa ei minulle tietenkään tarjoiltu, mutta alamittainen ojensi mandariinia. Ajattelin ensi alkuun alamittaisesta, että siinäpä vasta outo hankinta. Sitten kävi ilmi, että sillä on kiinnostavat vaipat, niistä olen ollut kovasti innoissani, vaikkei minulle niitä kyllä ole tarjoiltu. Kumma tapa heittää ruokaa hukkaan tässä perheessä. Kerran söin yhden vaipan roskiksesta, kaksijalkaiset olivat melko näreissään, ei ollut hetkeen olohuoneeseen tulemista. Hyvä on, kahdesti söin. No joka tapauksessa, nykyisin on vaippaa harvemmin tarjolla, mutta mandariinitapauksen jälkeen alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaksijalkaiset hankkivat alamittaisen. Siitä saa ehkä vielä koulutettua kelpo yksilön, kohta se yltää jääkaapillekin.

Huomaan silti, että harvemmin minulta kysyvät, mitä tänään syötäisiin. Itsekseen vaan pitävät kemuja.

Juuri, kun pääsin sanomasta

Kaava on selvä, ensin sanotaan, että onpas kyllä kivaa nyt koska [syy tähän] ja sitten kiva välittömästi loppuu. Se on luonnonlaki, vähän kuin painovoima. Ilmiö johtuu ns. jinxin bosonista, joka luotettavien lähteiden mukaan on seuraavana CERNin "Most wanted" -listalla. (Lapsemme alkaa isona ydinfyysikoksi, löytää jinxin bosonin ja saa Nobelin. Tämä on suunnitelma.)

Itse sijoitin - puistossa - sulkeiden väliin eilen lauseen "kaksivuotias on ihana eikä vielä ole uhma", ja sen jälkeen uhma puhkesi kuudessa minuutissa. Ajatella! Kuudessa!

Tähän kuvituskuva puistovirheen tapahtumapaikasta.

Uhma on kuitenkin yllättävää laatua. Olin ajatellut, että uhma on se juttu, jossa saadaan hillittömiä raivareita, eri toten kaupan karkkihyllyn edessä, ja päättänyt, että asiasta selvitään pitkillä hermoilla ja sillä, että lasta ei oteta kauppaan kovin usein mukaan.

Näin ei käynyt. Lapsi on uhmassaankin aika hyväntuulinen - ei ollenkaan ole paha mieli, tai aha immi, kuten hän itse asian ilmaisee. Ei. Hän on oikein iloinen toimiessaan, kuten kiellettyä on, ja nauraessaan päälle.

Hope springs eternal, sanovat britit, en tiedä miksi, mutta sitä periaatetta noudattaen minäkin hypähtelin päiväkodille toivoen, että viisaat hoitajat osaisivat sanoa, miten kannattaa toimia.

"Olemme aivan neuvottomia", sanoivat hoitajat.

No se siitä sitten. Nyt puutumme tiukasti kaikenlaiseen pahantekoon. Kannamme pois puistosta. Selitämme, miksi ei saa sylkeä toisen päälle. Kiellämme puljaamasta käsi maitomukissa, etenkin jos siellä on vielä maitoa. Käymme itse nauramassa nurkan takana, ja suuttumassa naaman edessä.

Sellaista. Jinxin bosonin uhallakin aion sanoa, että arki on silti aika kivaa. Minä niin pidän lapsesta, silloinkin kun hän on riiviömoodissa. Tänään kävimme kirjastossa, tapasimme sattumalta entisen tarhakaverin äitineen (lapset juoksivat ja huusivat, ajattelin, että onneksi kirjastossa ei enää tarvitse olla hiljaa kuten minun lapsuudessani, sillä teippi jäi kotiin) ja lainasimme pinon kirjoja. Pinon keskelle ujutin sattumalta hyllystä löytämäni Mäyrän jäähyväislahjat -kirjan, joka on ehdottomasti aivan liian surullinen ja vaikea lapselle, jää vain kummittelemaan herkkään mieleen seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi kuten eräälle äidille kävi. Mutta onneksi on rekvisiittalapsi, jonka varjolla uusintaa lapsuutensa mieleenpainuvimmat kokemukset. (Nyt luin sen mieleenpainuneen itselleni sohvalla ja kyynelehdin. Lienee nukkumaanmenon aika.)

UFO

Meinasin kirjoittaa puistojutuista, mutta en aivan rehellisesti sanottuna kyennyt muistamaan, olinko jo kirjoittanut anekdoottini huippukohdan tänne, ja asian tarkistaminen olisi vaatinut kiusallisesti sitä, että olisin lukenut omia hengentuotteitani. Mutta tarkistaa olisi pitänyt, sillä toiseen kertaan kertominen olisi varmasti ollut myös käsittämättömän hauskaa (ehkä hauskempaa kuin alkuperäinen juttu) mutta toisella tavalla. Sellaisella, jossa maailma nauraa minulle eikä kanssani.

Yksi juttu, joka kuitenkin on jäänyt tekemättä on Veeran nakkaama UFO-haaste. Tässä ei ole tarkoitus kertoilla monisanaisesti omista abduktiokokemuksista vaan esitellä kesken jääneet käsityöt.

Ajattelin rohkeasti aloittaa niistä typerimmän vaiheen keskenjääneistä ja keräsin kaikki päättelyä vaille valmiit yhteen pinoon.

"Mikä hirveä pino tuo on?" tivasi mies. "Missä syntisäkissä sä oot noita piilotellut?"

Lopuksi hän halusi vielä tietää, kauanko niiden päättelyssä menee (riippuu siitä, pitääkö käydä kurmoottamassa miestä välillä) ja onko siellä mitään hänelle (EI.)

Päätin, että tämä keskeneräisten kaivelu loppuu tältä erää tähän ja keskityn päättelyhommiin. Eihän siinä tietenkään mennyt kuin tunti.

Kuvassa vasemmalta:

1. Lapaset, joihin käytin äidiltä saatua sukkalankaa. Hyvästi tyylikäs musta asustus.
2. Kämmekkäät, joilla yritin lähentyä näitä noin vuosi sitten joka paikassa kuolattuja kappaleita. Omani eivät ole aivan vastaavat, mutta toisaalta omiani ei ole tehty tekokuidusta vaan villasta ja angorasta, joten ne saavat myös lämmittää. Jos joku kaipaa ohjetta tällaisiin, voin näpytellä sen nyt.
3. Kopiokissan kopiosukat.
4. Liisan lähettämästä langasta kesällä tehdyt sukat.
5. Ystävälleni Lauralle Eilen tein -blogin ohjeella tehty keltainen keittiöpyyhe, jonka olin kyllä jo päätellyt ja kerran pessytkin, mutta sitten ottanut takaisin virkatakseni siihen vielä ripustuslenkin. Viime vuonna. Laiskuus kostautui jälleen, sillä olin unohtanut, halusiko Laura lenkin pitkälle vai lyhyelle sivulle, ja päädyin virkkaamaan sellaisen molempiin. Ja päättelemään nämä virkkaukseni.

Havaintoja:

- Lapsen iltapala-aika on oivallista neulomis- tai päättelyaikaa. Ei siitä syöttötuolin ääreltä kuitenkaan jotenkin sovi luistaa, vaikka muksu hoitaisi ruokailun enimmäkseen itse.
- Päättely on edelleen ihan typerää.
- Siinäpä ne. Ei tässä koko aikaa ehdi havainnoimaan, kun pitää neuloakin.